"Siirryn mättäältä mättäälle hiljaa ja rauhallisesti, sillä mikä kiire minulla on." - Marjastusaikaan elokuussa 1943

Tähän aikaan vuodesta elo- ja syyskuussa metsissä riittää liikkujia. Monen harrastuksiin kun kuuluu marjastus. Moni kerää niitä itselleen ja läheisilleen, mutta moni myös myyntiin. Viime vuosina on totuttu teiden varsilla näkemään myös ulkomaalaisia kerääjiä pakettiautoineen. Metsää ja marjoja onneksi riittää. Tänä vuonna erityisen hyvin. Mustikat alkaa olla jo poimittu ja puolukka-aika on käsillä. Sieniä, lakkoja, metsämansikoita ja vadelmia on kerätty samalla. Marjastuksesta olen kirjoittanut aiemminkin, sillä omassa perheessä ja suvussamme sillä on tärkeä sija vapaa-ajan harrastuksena, luonnossa liikkumisena ja talven ravinnon varastointina. Marjoja on aina kerätty itse ja joukon ahkerimmat ovat huolehtineet myös muiden marjavarastojen täydentymisestä talvea varten. 

Metsämansikkapaikka sukupolvelta toiselle.

Omat marjani löytyvät Kurusta ja Ruovedeltä tutuista maisemista. Samoissa  metsissä on sukumme
marjastanut vuosikymmeniä ja samojen järvien, polkujen ja kallioiden varrelle on ennenkin laillani muualle muuttaneet palanneet marjoja keräämään. Marjat olivat tärkeä lisäravinto jo silloin kun 1800-luvun alussa ensimmäiset kantojärviläiset tuolle mäelle torppaan asettuivat. Tuon torpan paikalla ja pihakalliolla kasvoi lapsuudessani paljon metsämansikoita, joita me lapset kävimme heinänkorsiin ja kuppeihin keräämässä. Kallion reuna oli lapsille merkkinä mihin asti saimme pihapiiristä mennä. Nyt alue on metsittynyt ja torpan peruskivien kohdalta kerätään nykyään mustikoita. Metsämansikoita löytyy onneksi pihapiirin läheltä edelleen runsain mitoin. Lähialueen metsäjärvet ovat ympäristöineen tarjonneet hyviä marjastusmaita monille alueen asukkaille ja niiden rannoilta omassa lapsuudessani myös Aune-mummuni ja Kalle-pappani keräsivät valtavia määriä marjoja myydäkseen niitä eteenpäin mm. Tammelantorilla.

Näille samoille tutuille kotiseudun marjamaille suuntasi monet vuodet myös Antti-pappani (1918-1976) serkku Aune (1908-1986). Antti-pappan isä Antto Kantojärvi (1879-1934) ja Aunen äiti Olga Kärkäs (1886-1976) olivat sisarukset. Aune asui Helsingissä, mutta kävi joka kesä yksin tai yhdessä äitinsä Olgan kanssa Kurussa Kantojärvellä. Elokuussa 1943 Aune tuli Kuruun yksin äidin jäädessä Helsinkiin töihin. Aunen kirjoittamasta päiväkirjasta näkee, että matkan tärkeä tarkoitus oli juuri marjojen kerääminen talven varalle. Hän matkusti ensin junalla Tampereelle. Vietti sitten lepopäivän Ylöjärvellä Vahannassa Lahtisella tavaten Aina-tätiään (1881-1965), Anton ja Olgan sisarta sekä serkkujaan perheineen. Lepopäivän jälkeen hän matkasi laivalla Mustalahdesta Muroleeseen, mistä serkkunsa Antti haki hänet hevosella Kantojärvelle. 

Päiväkirjassaan Aune kirjoittaa tuolloin elokuussa 1943:

Elokuu 19 pv 1943

Ylöjärvellä. Nyt olen siis jo näin pitkällä. Matkat ovat ikäviä nykyään kun täytyy ajaa jumpsuttaa niin hitaissa junissa. Sainpahan matkaseuraa kun junassa oli eräs vanha tuttava työväennäyttämöltä. Istuimme melkein koko matkan ravintolavaunussa ja verestimme vanhoja muistoja.

Elokuu 20 pv 1943

Tämän vuorokauden minkä olen täällä viettänyt olen syönyt aivan ylen määrin. Tunnen itseni aivan keräksi. Ensin Liisan luona, sitten Ailin ja lopuksi Liisin luona. Jos koko kymmenen vuorokautta syön näin ylettömästi täytyy minun saada pian isommat vaatteet. Ihmisen on sittenkin parempi olla hiukan vähemmällä!

Elokuu 21 pv 1943

Olen vaihtanut majaa. Olen nyt Kurussa. Tämä oli mukava vaihto, ei tarvinnut olla kuin tunti Tampereella niin pääsin lähtemään eteenpäin. Laivassa oli niin paljon väkeä, aivan kuin reunat olisivat pullistuneet ulospäin. Antti oli rannassa vastassa hevosen kanssa. Se oli kivaa, ei tarvinnut kävellä. Täällä joutuu kyllä heti metsän lumoihin.

Elokuu 22 pv 1943

Tein ensimmäisen marjareissun Eevan kanssa. Kyllä täällä on aivan valtavasti marjoja. Mäet aivan punaisenaan. Illalla kiertelin yksin sienikoppa käsivarrella. Käyn mielummin yksin metsässä, saan katsella ja kuunnella tarpeekseni. Kaikki on silloin paljon kauniimpaa ja niin rauhoittavaa. Maailma kaikkine kiireineen on jäänyt.

Elokuu 23 pv 1943

Puolukkasatoa Lähdekorven kalliolla vuosi sitten.

Yksin marjassa Lähdekorvan kalliolla. Kuinka kaunista ja rauhallista täällä onkaan. Siirryn mättäältä mättäälle hiljaa ja rauhallisesti, sillä mikä kiire minulla on. Ennätän kyllä saada tarpeeksi marjoja. Kun alkoi sataa, istuin kuusen juurella. Alhaalla oleva koivikko peittyi aivan kuin hunnun taa. Aivan kuin pala jostakin lyrillisestä runosta.

Elokuu 24 pv 1943

Aamupäivän istuin karviaismarjapensaissa ja noukin ne tyhjiksi. Nyt on käteni täynnä niiden piikkejä ja sääreni nokosien polttamat. Tämä on Väinön vimeinen lomapäivä. Aamulla hän lähtee Kannakselle. Olen majoittunut olkilatoon. Siellä on niin ihana maata sateen rapistaessa kattoa ja tuulen heiluttaessa olkia. Nautin siitä niin etten tahdo malttaa nukkua kun jään kuuntelemaan sitä.

Elokuu 25 pv 1943

Olin sienessä Lehmusjärven tien varrella. Hirvi säikäytti minut aivan pahan päiväisesti kun tuli niin lähelle ja mylväisi. Saimillakin olisi minulle asioita, mutta en jaksa täällä syventyä mihinkään muuhun kuin metsään. On niin paljon polkuja joita kaikkia pitkin pitäisi ennättää kulkea. Jaksan vaeltaa täällä tuntikausia loputtomiin.

Elokuu 26 pv 1943

Olin aamupäivän kaurapellolla. Sitten lähdin taas kiertelemään metsiä korini kanssa. Tulin vanhalle Lähdekorven talon paikalle. Pellot oli istutettu metsää täyteen. Se oli kasvanut niin tiiviiksi ettei edes heinä päässyt niiden alla kasvamaan. Oli omituisen kolkkoa kävellä näitä sarkoja pitkin, joissa ei nyt vilja lainehtinut vaan tiivis kuusikko kasvoi. Niin häviää ihmisen työ. 

Elokuu 27 pv 1943

Nyt olen hankiinut 100 litraa puolukoita. Se saa riittää. Tulee olemaan täysi työ niiden kuljettamisessa. Sienestää vielä täytyy. Täällä on vallan tavattomasti metsälintuja. Niitä pyrähtelee lentoon yhtä mittaa kun liikkuu metsässä. On sääli, että metsästäjät alkavat kohta hätyyttämään niitä. Silloin on metsän rauha mennyt. Joitakin keltaisia lehtiä putoilee jo koivuista. Syksy tulee.

Elokuu 28 pv 1943

Minulle tuli yhtäkkiä mieleen, että täytyy lausua Oskalon poika täällä metsässä. Säikähdin melkein omaa ääntäni. Seisoin korkealla harjulla. Alapuolellani oli metsälampi. Kuinka voimakkaasti ääneni kaikuikaan tuolla korkealla. On ihmeellistä lausua yksin metsässä, jossa kilometriä lähempänä ei ole ainoatakaan ihmistä. Ainoastaan pelästyneet linnut lentelee. 

Elokuu 29 pv 1943

Yöllä alkoi sade. Se rapisteli ladon kattoa ja heilutteli olkia ympärilläni. Olin illalla saunassa. Yritin suojata itseni hyvin lyhteillä että en vilustuis kun tulin suoraan saunasta tänne. Kuinka nautinkaan tämmöisitä öistä. Pilkkosen pimeää. Tuulen ja sateen kohina korvissa. En ole lukenut tällä viikolla lehden lehteä enkä kuunnellut radiota niin etten tiedä mitään maailman menosta. Ihana rauha.

Elokuu 30 pvä 1943

Kotona. Kuinka kaunis kotini onkaan. Olen siihen vallan ihastunut oltuani muutamia päiviä poissa. Nyt on tehtävä ahkeraan kotona töitä marjojen ja muiden tuliaisten kanssa. Illalla menen jo Monttuun yövuoroon. Menen Ellen kanssa samaa matkaa. Hän on ollut Montussa sodan alusta asti.

Tuolloin elokuussa 1943 Kantojärvellä elivät isovanhempani Antti ja Eeva (os.Mäkelä 1918-1968) Kantojärvi sekä heidän hiukan alle 4- ja 2-vuotiaat poikansa Pekka ja Esko. Antti-papan Anna-äiti (os.Uotila 1885-1943) oli kuollut aiemmin kesällä.  Aune itse oli tuolloin 35-vuotias. Voin kuvitella miten hän on nauttinut maaseudun rauhasta ja luonnosta. Päiväkirjassa mainittu Oskalon poika on lapista kotoisin olleen Arvi Järventauksen kirjoittama, joten voisin kuvitella sen olleen henkensä puolesta juuri sopiva tuolla kurulaisessa maisemassa lausuttavaksi. Ei siis ihme, että Aunelle tuli juuri se tuolla metsässä mieleen. Kotiinpäin mennessä mukana olleista marja-ja sienilaatikoista hän ei valita, vaikka toteaakin päiväkirjassaan kerätyssä määrässä olevan täysi työ viedä kotiin. Sata litraa marjoja ja sienet päälle - helpolta ei nykyihmisen ajatuksissakaan matka niiden kanssa vaikuta. Muuta matkatavaraa on ehkä sitten kuitenkin ollut nykyajan tarpeita ajatellen vähän.