Aatu Siukola (1862-1881)

Isoisoisoäitini Edla Karoliina Kantojärven (1853-1921) yhdeksän vuotta nuorempi veli Aatu syntyi kesäkuun 5.päivä vuonna 1881 Ruovedellä Siikalahdessa Siukolan torpassa. Aatu oli vanhempiensa Aatun ja Reetan yhdestätoista lapsesta kahdeksas. Aatun kastoi Ruoveden kirkon sakastissa Karl Johan Indrén. Kummeina olivat naapurista Hammolta Herman ja Riika.

Aatu kastettiin 8. kesäkuuta Ruovedellä.

Kuudesta pojasta Aatu ja perheen vanhin poika Eenok olivat ainoat aikuisikään asti eläneet pojat, mutta olivat kuollessaan silti vielä nuoria. Eenok 25-vuotias ja Aatu juuri edellisenä kesänä täyttänyt 19-vuotta. Isoisoisoisovanhempieni Aatu (Adolf Joakim) ja Reetta (Greta Lisa) Siukolan perheestä olen kirjoittanut aiemminkin ja pohtinut siinä Aatun kuolemaa, johon syynä siis oli hukkuminen 30.lokakuuta 1881.   

Aatu haudattiin 13.marraskuuta 1881 Ruovedellä.

Aatu haudattiin Ruovedellä marraskuun 13.päivä, kuten myös päivää myöhemmin hukkunut 66-vuotias Juha Tapaninpoika Vääristä Pilkotusta. Nyt sattumoisin reilut 130 vuotta myöhemmin historiallisen sanomalehtiarkiston lehtiä alueelta selaillessani osui silmiini kaksikin uutista Aatun kuolemaan liittyen.

Joulukuun 7.päivä 1881 Keski-Suomi lehti uutisoi sekä Aatun että Pilkotun torpan vaarin hukkumisesta.

Tampereen Sanomat 14.12.1881

Keski-Suomen uutisesta viikkoa myöhemmin Tampereen Sanomat kertoi Aatun lisäksi kahdesta muusta hukkumisesta. Aatu on siis tuo mainittu Siukolan torpan poika, mutta sopivaa Ylisen torpan poikaa en Ruovedeltä kirkonkirjoista etsien löytänyt. Sen sijaan Muroleessa Kaakkolammin Kustaan 10-vuotias Kustaa poika hukkui jäihin 27.marraskuuta ja 2.joulukuuta Storminiemen salmessa Ylä-Ajoksen piika Milia Samulintytär 22-vuotiaana. Neljä hukkumiskuolemaa samalla paikkakunnalla pienellä ajalla tuntuu suurelta, mutta tuohon aikaan jäät olivat nykyaikaan verrattuna huomattavasti yleisempi kulkureitti. Kun matkat teitä pitkin olivat pitkiä, on ymmärrettävää, että järvien jäitä haluttiin hyödyntää heti kun mahdollista, mutta surullista, että alkusyksyn heikot jäät ovat nämä kulkijat yllättäneet ja heidän kohtalokseen koituneet.

Isoisoisoisovanhempani joutuivat Aatun hukkumisen seurauksena hautaamaan kuudennen kerran lapsensa ja nyt viimeisen poikansa. Tuolloin syksyllä 1881 kotona Siukolassa asuivat vielä Aatun lisäksi nuoremmat sisaret Eeva 17-vuotta ja Eriika 15-vuotta. Isosisko Edla oli tuolloin jo Kantojärvellä emäntänä, Matti Kantojärven vaimona ja hiukan alle  2-vuotiaan Antto Emilin ja puolivuotiaan Aina Vilhelmiinan äitinä. Aatun hukkumisen ja hautaamisen välissä Eeva -sisko vihittiin 3.marraskuuta Kalle Osmon kanssa. Heidän ensimmäinen lapsensa syntyi seuraavan vuoden marraskuussa ja sai nimen Adolf, Aatu - kuten isoisänsä ja enonsa Aatu.

Kyläile Kyrössä - pihoilla ja pirteissä

Viime sunnuntaina, aurinkoisena elokuun viimeisenä päivänä järjestettiin Hämeenkyrössä Kyläile Kyrössä- Pihoissa ja pirteissä, Hämeenkyrön vanhat talot-tapahtuma. Vastaavanlaisia tapahtumia on Suomessa järjestetty mm. Loviisassa, Uudessakaupungissa ja Kristiinankaupungissa. Tapahtuma järjestettiin talkootyönä, mutta sitä oli mukana tukemassa Hämeenkyrön kunta ja nuorisoseura sekä Euroopan kulttuuriympäristöpäivät, joka on vuosittain toteutettava syksyn tapahtuma eri puolilla Eurooppaa ja tarjoaa mahdollisuuden tutustua erilaisiin kulttuurikohteisiin. Hämeenkyrön tapahtumassa 19 erilaista vanhaa taloa pihapiireineen ja asujineen toivotti kävijät tervetulleiksi tutustumaan vanhoihin taloihin ja rakennuksiin, pihapiireihin ja niiden hoitamiseen, perinnerakentamiseen, remontointiin, sisustamiseen ja seudun historiaan. Esittelyn lomaan oli järjestetty pihakirpputoreja, kahviloita, vohvelinpaistoa ja työnäytöksia. Muutamissa talossa oli mahdollisuus nähdä myös eläimiä ja kotimuseoiden aarteita. Tapahtumaan oli varattu järjestäjien puolelta aikaa kuusi tuntia ja ainakaan meidän neljän naisen porukka ei tuossa ajassa ehtinyt kaikkia kohteita käydä läpi, vaikka esittelyn perusteella kaikki olisivat tutustumisen arvoisia olleet.

Tapahtumassa suunnistettiin kohteesta toiseen karttojen avulla ja me valitsimme aloituspaikaksi Viljakkalassa sijainneen 1920-luvulla rakennetun Wanha-Jutila nimisen tilan. Hyvin hoidetussa talossa ja pihapiirissä oli paljon nähtävää. Navetassa ei enää lehmiä ollut, mutta sen ajan tunnelma oli aistittavissa. Navetan siisteydestä huolimatta nenäämme tulvi muistista sinne kuuluva tuoksu. Näytti myös siltä, että jos on nykyihmisten sängyt pidempiä kuin ennen niin samoin näyttää käyneen myös lehmien kohdalla, sillä paikat navetassa lehmille olivat paljon pienempiä kuin näyttäisi nykynavetassa olevan. Talon isäntä sai kuulla myös toistuvia ihastelun huokauksia kun ihailimme kuivaamon yläkertaan tehtyjä kesähuoneita. Remontoinnissa ja sisutuksessa oli käytetty pääasiassa kierrätysmateriaaleja ja -tavaroita itseltä ja muualta. Vielä kun ikkunasta kurkisti ulos syksyiseen peltomaisemaan, jota aurinko vielä oikein kultasi, niin eipä tarvitsisi ainakaan minua kovin paljon houkutella tuohon kesähuoneeseen asumaan. Kaksikerroksisen aittarakennuksen yläkerran aittahuoneet olivat sisustettu kauniisti vanhoilla huonekaluilla ja tavaroilla. Alakerrassa oli kahvila ja oleskelutila, mutta puoleensa veti myös yhteen tilaan kootut vanhat esineet. Kauniiseen taloon pääsi tutustumaan ja ihastelemaan vanhan talon henkeä ja monia ihania yksityiskohtia ja sisustusideoita. Pihapiirissä oli kunnioitettu talon tyyliä. Kukat ja kasvit olivat sopusoinnussa talon ikään nähden ja ennen lähtöä hengähdimme hetken sireenimajan katveessa.

Wanhan-Jutilan tapaan myös Osaralla oli vanhaa esineistöä koottu kotimuseoksi vanhaan viljamakasiiniin. Museon lisäksi Osaralla pääsi tutustumaan vuonna 1886 rakennetu talon juuri remontoituun saliin. Talo rakennettiin aikanaan maanviljelyskouluksi, mutta toimii nyt kotina Immosen perheelle, jotka tapahtumassa museota ja salia sekä tilan historiaa esittelivät. Museossa olikin suuri määrä erilaista tilalla ja koulussa käytettyä esineistöä.  
  
Kyröspohjassa tutustuimme Unholaan, joka on arkkitehti Armas Lindgrenin  anoppinsa vanhuuden asunnoksi v. 1897 suunnittelema talo. Anoppi, leskiruustinna Serafina Hellstén halusi itse nimetä talon Unholaksi, unohduksen paikaksi. Armas Lindgren (1874 - 1929) oli naimisissa Hämeenkyrön kirkkoherra Matthias Hellsténin tyttären Irenen kanssa. Lindgren oli osakkaana arkkitehtitoimisto Gesellius-Lindgren-Saarisessa vuosina 1897-1905 ja heidän töitään on mm. Suomen paviljonki Pariisin näyttelyssä v.1900, Hvitträskin kartano Kirkkonummella v.1903-1905 ja Suomen kansallismuseo Helsingissä v. 1902. Vuodesta 1905 Lindgrenillä oli oma arkkitehtitoimisto ja siellä hänen töinään on mm. Estonia-teatteri Tallinnassa yhdessä Wivi Lönnin kanssa, Haikon kartano, Kulosaaren kasino Helsingissä ja Noormarkun kirkko. Lindgrenin työluettelossa kerrotaan Unholan, anopin asuintalon olevan ensimmäisenä. Hellsténien jälkeen Unholaa asuttivat Hämeenkyrön seuraavan kirkkoherran Johan Henrik Ilvosen leski ja lapset perheineen. Nykyään taloa asuvat toimittajat Pirkko ja Matti Pitko, jotka tapahtumapäivänä esittelivät talon historiaa kuvin ja sanoin.

Kalhun talo ja piha olivat täynnä elämää. Vuonna 1890 perustettu talo ja tila on toiminut myös kauppana, mutta on saanut nykyisiksi asukkaiksi juuri itselleen sopivat eläjät. Portista sisään astuttua kanat toivottivat tulijat tervetulleeksi ja samalla katse kiinnittyi puuhun kiinnitettyyn keinuun, josta avautui puiden katveesta näkymä pellolle. Lasten leikkipaikat, vanha kaivo ja pihlaja rinnatusten, rakennusten väliin pingotetttu pyykkinaru ja siinä kuivumassa oleva pyykki toivat mieleen entisajan pihapiirin. Kirpputori ja kesäpuoti sai vanhan tavaran harrastajan ja kirpputorikiertelijän huokailemaan, sillä makasiini oli pullollaan ihania vanhoja tavaroita ja samaan henkeen sopivia käsitöitä. Makasiinipuodissa kiertelyn ja kesäkeittiössä olleeseen kahvilaan tutustumisen jälkeen lumosi itse talo. Vanhaa ja uutta, ihania sisustusideoita ja tunnelmaa. Lastenhuone rautaisine kerrossänkyineen, vanha lamppu kaapin reunalla  ja naulakossa roikkuvat ihanaakin ihanammat pienen tytön mekot valloittivat suloisuudellaan. Keittiö oli upea, idearikas yhdistelmä vanhaa ja uutta. Keittiön ikkunasta avautui upea näkymä hämeenkyröläiseen maisemaan. Sisustuksessa näkyi kiinnostus vanhaan, kierrättämiseen ja käsitöihin. Ihana koti vanhassa talossa. 


Kyröspohjantien molemmin puolin sijaitsevan Kievarin tilan pihamaalla talon isäntä kertoili hauskasti talon historiaa ja emäntä esitteli pihapiiriä ja ikkunaprojektia. Pihapiiristä löytyi myös vuonna 1901 rakennettu kellari.

Hierun 100-vuotiaaseen myllyyn Herttualassa oli rakennettu ihastuttava kesäasunto myllyn historiaa säilyttäen. Herttualasta ajelimme Maisematien kautta keskustaan ja samalla saimme ihailla samoja hämeenkyröläisiä maisemia, joita F.E.Sillanpää jo aikanaan on kirjoissaan kuvaillut. Aurinkoisena elokuun päivänä maisena lumoaa väreillään ja muodoillaan. Vesi kimmeltää kauempana peltokumpareiden takana tai metsän puiden lomasta. Pensaat ja puut tarjoavat satoaan. Mukava ajatella millaista tämä maisema on keväällä, kesällä ja talvella. Aina kaunista, erilaista ja uudelleen lumoavaa. Ja hämäläistä syntyperää olevalle niin kotoista.

Monissa taloissa elettiin isompien ja pienempien remonttien keskellä. Kyröskoskella ns. Kivimäen talossa perhe remontoi ja asui taloa pienen lapsen kanssa. Remonttia tehtiin vanhaa 1920-luvulla rakennettua taloa ja sen tyyliä kunnioittaen.  Talon eteisessä oli mukavasti esillä työväline, jolla betonia taloon aikanaan on kannettu. Valokuvin esiteltiin niin talon historiaa kuin nykyisen remontoinninkin vaiheita. Kiva idea oli kerätä talteen myös kävijöiden tietämiä tarinoita talon historiasta. Rytökylässä eli vanhassa kirkonkylässä Pappilanjoen tuntumassa tutustuimme Nummisen vanhaan leipomoon, jota nykyiset omistajat restauroivat ja asuvat tuon työn keskellä, mikä on todella hienoa ja kunnioitettavaa eläinten ja pienten lasten kanssa, kun osa huoneista on valmiina ja osa täysin kesken. Kaikesta näki, että työtä tehdään huolella ja vanhaa kunnioittaen.Sekä sisällä että ulkona oli näkyvillä restaurointityön eri vaiheita.

Upea mansardikattoinen Rauhasalo Siljantiellä on nähnyt monenlaista. 1920-luvulla rakennetussa talossa on toiminut sekä matkustajakoti että mielenterveyskuntoutujien pienkoti ja lisäksi talon salissa on pidetty käräjiä. Rauhasalon ja leipomon lähellä Pappilanjoen toisella puolella on entinen kirkonkylän koulu, jossa nykyisin toimii kahvila-ravintola Frantsilan Kehäkukka. Tuossa koulussa opetus alkoi 1875. Ensimmäinen koulurakennus tuhoutui tulipalossa marraskuussa 1877, mutta uusi koulu valmistui samaan paikkaan jo seuraavana syksynä. Koulun historiaan voi tarkemmin tutustua Hämeenkyrön kunnan internet- sivuilla. Mekin pidimme tässä kohtaa monen muun tavoin ruokataukoa talosuunnistukselta ja nautimme Kehäkukan tarjoamista herkuista, vaikka toki vanhan koulun sekä sisällä että pihapiirissä riitti katseltavaa.

Tapahtumalla oli paljon kävijöitä. Ainakin sen perusteella miten väkeä oli eri kohteissa ja miten tienvarret täyttyivät autoista. Tunnelma oli mukava ja ihmiset juttelivat keskenään. Hyvä esimerkki siitä miten tapahtuma voi tuoda myös ihmisiä yhteen ja lisätä näin yhteisöllisyyttä. Nyt keskustelun aiheena olivat usein talot ja niiden rakentaminen, historia, sisustaminen ja puutarhat, mutta uskonpa siellä saman kylän ihmisten vaihtaneen muitakin kuulumisia ja myös tutustuneen toisiinsa. Aikanaan Kalhun kauppa tai Nummisen leipomo varmasti keräsivät kylän ihmisiä rupattelemaan ostosten lomassa ja nyt sen teki samalla paikalla oleva makasiinipuoti, kesäkeittiön kahvila ja mielenkiintoinen restaurointiprojekti.

Retkeilyä suvun jalan jäljillä

Yhdistimme äitini kanssa  ulkoilun, luonnon, kulttuurin, yhdessä olon ja sukututkimuksen retkeilemällä Ruoveden Pihlajalahdella esivanhempiemme asumilla alueilla. Tällä kertaa valitsimme reitiksemme Hakajärven, Helvettijärven, Hauk-Kieringan ja Nenos-Kieringan ympäristöt. Nykytekniikan eli puhelimen tarjoaman karttapalvelun ansiosta uskalsimme suunnistaa noilla pikkuteillä pelkäämättä eksymistä, sillä taloja ja muita ihmisiä ei juurikaan näkynyt.  Hämäläisen maiseman vaihtelevuus lumosi ja lumoaa kertatoisensa jälkeen aina uudelleen. Ylämäkiä ja alamäkiä, mutkia, kiviä ja kallioita, peltoja, järviä ja suota. Taloja, autioita ja asuttuja, harvakseltaan. Synkän, korkean metsän ja melkeinpä pystysuoraan nousevan tai laskevan kalliomaiseman jälkeen on hieno laskeutua järven rantaan tai peltojen reunaan, missä maisema on taas toisenlaista, avaraa ja valoisaa. Jotenkin se on niin tuttua ja kotoista eikä siihen kyllästy ollenkaan. Tiet mutkittelevat tuossa maisemassa ja kun nykyinen Kuru-Ruovesitie tuntuu oikaistuna tosi suoralta siihen verrattuna mitä se oli omassa nuoruudessani niin vielä suoremmaksi sen tekee havainto siitä missä maantie on mutkitellut kauan ennen minun kulkujani.

Reittimme varrelle osui äitini papan  Mikko Rantasen (1891-1972) syntymäpaikka Hakajärven Rantalassa. Hänen isänsä Antti Sipinpoika Rantala ent. Sipilä (1820-1904) oli asettunut Rantalaan jo 1840-luvun lopulla ensimmäisen vaimonsa Maija Stiina Juhontyttären (1812 - 1888) ja lastensa, Mikon sisarpuolien Salun, Amalian ja Heikin kanssa. Maija Stiinan kuoltua vuonna 1888 Antti jatkoi elämää Rantalassa ja keväällä 1890 hänet vihittiin uuteen avioliittoon Mikon äidin Maria Liisa Reetantyttären (1857-1927) kanssa. Isoisoisoisäni Antti kuoli Rantalassa helmikuussa 1904 vanhuuden uuvuttamana. Maria Liisa asui Rantalassa vielä miehensä kuoltua muutaman vuoden kunnes  vuonna 1906 muutti Ikaalisiin uuden puolisonsa kanssa. Nyt kulkemamme alue jäi juuri ja juuri ulkopuolelle kansallispuistoalueen, missä Helvetinkolun läheisyydessä on ollut Antin synnyin- ja lapsuudenkoti Sipilä. Tuolla kulkiessamme mietimme millainen maisema on Antin ja Maria Liisan aikaan ollut ja mitä reittejä he ovat kulkeneet. Maria Liisa oli lähtenyt varmasti Rantalasta suoraan Kuruntielle ja sieltä Ikaalisiin, mutta Antin kulkureitiksi mietimme matkallamme kulkemiamme ja näkemiämme polkuja ja teitä Kivi-Kieringan ja Haukkajoen suunnasta. Tuolta sydänmaalta oli matkaa Ruoveden keskustaan ja matkaa kuljettiin tuolloin kävellen ja talvella suksilla. Matka on varmasti pidentynyt kallioiden ja mäkien rinteitä laskevien, nousevien ja kiemurtelevien polkujen vuoksi, vaikka matkat ei muuten pitkät olisi olleetkaan. Pitkien järvien päissä kerrotaan olleen veneitä, jolloin matka nopeutui kun pääsi veneellä järven päästä päähän. Hauk-Kieringan päässä olikin rantaan unohtunut vanha vene - lieko entisajan kulkijan tai kalastajan.

Vene odottaa kulkijaa Hauk-Kieringan rannalla

Hauk-Kierinka

Hauk-Kieringalta matka jatkui ja alavan, valoisan järvimaiseman jälkeen ympärillä oli hetken vain metsää ja nousevaa ja laskevaa mäkeä kallioineen. Ennen Pöntystä ihailimme pientä puroa, joka laskiessan kohti seuraavaa järveä Nenos-Kierinkaa solisi ja kohisi kuin pieni koski. Vanhasta rakennuksesta päätellen paikkalla on voinut olla joskus mylly tai jokin paja, joka on tuota pientä koskea hyödyntänyt. Samoihin aikoihin kun Sipilästä Antti on tullut Hakajärven Rantalaan on Heinolan Pöntyksen torpassa asunut perhe, jotka ovat myös esivanhempiani. Seppä ja torppari Vilhelmi Heikinpoika ja Hedda Yrjöntytär asettuivat asumaan Pöntykselle 1800-luvun alussa. Heidän vanhin tyttärensä isoisoisoisoisoäitini Hedda Vilhelmintytär (1813-1863) oli tuolloin noin kymmenvuotias. Perustettuaan perheen Hedda asui puolisonsa Henrik Johaninpojan kanssa ensin Pöntyksellä, missä heidän kuusi vanhinta lastaan syntyivät, mutta muuttivat sitten Liesmäkeen. Lapsista kolmanneksi vanhin Maria Heikintytär (1840-1903) on esiäitini, äitini isänäidin mummu. Maria muutti aikanaan Kuruun Pyydysmäen Saariahoon, missä Kalle-pappani mummu Hilma Maria Matintytär (myöh. Nieminen) syntyi vuonna 1872.

Karhun jälkiä muurahaispesässä ja puussa.

Pöntyksentiellä olemme monina kesinä kulkeneet Pihlajalahdelta päin ja jatkaneet matkaa Haukkajoentietä Haukanhiedalle uimaan, mutta nyt tulimme eri suunnasta ja jatkoimme tienhaaran ohi Pihlajalahden vanhalle  koululle ja Nenoselle, missä näimme kahden kurjen laskeutuvan auringossa loistavien apila- ja rypsipeltojen reunalle. Kurkien lisäksi näimme ja kuulimme lintujen laulua ja kalojen molskahduksia, mutta varmasti siellä oli myös niitä eläimiä, joita emme onneksi nähneet. Hauk-Kieringan rannalla tunsimme selvän eläimen hajun paikalle saapuessamme. Hetken oltuamme haju hävisi, mutta pienen pelon ajatuksen toi melkein vieressä ollut hajoitettu muurahaispesä ja sen vieressä raavittu puu. Itse karhu jäi näkemättä. Tuossa metsäisessä ja kallioisessa maastossa tuo soinen, raikas järven ranta tarjosi varmasti hyvät juoma- ja ruoka-apajat niin karhuille, hirville kuin muille metsän eläimille, joten olisi siellä hyvinkin jonkun niistä voinut tavata. Ei myöskään ihme, että noille metsästys- ja kalastusmaille ovat monet tiensä löytäneet aina 1500-luvulla Savosta tulleista esi-isistäni Nenosen veljeksistä alkaen.

Nenos-Kierinka

Albertiina

Tänään on isoisoisomummuni Albertiinan syntymäpäivä. Hän syntyi 171 vuotta sitten vuonna 1843 Kurussa Haukkamaalla Juho Juhonpoika Liesmäen  ja Anna Stina Juhontytär Petäjäniemen neljäntenä lapsena. Isosisko Vilhelmiina oli kuollut kolme vuotiaana kaksi vuotta  ennen Albertiinan syntymää. Isoveli Matti oli tuolloin 6-vuotias ja isosisko Maria  2½-vuotias. Albertiinan jälkeen perheeseen syntyi vielä kaksi poikaa; Emanuel ja Abel. Albertiinan kastoi Kurussa Isak Salenius ja hän kummeinaan olivat Matti Heikinpoika Leppämäki puolisonsa Ester Matintyttären kanssa sekä Anna Johanintytär Vänninmaja. Anna oli Esterin veljen tytär. Tämän Albertiina-mummun kummiuden lisäksi Matti ja Ester Leppämäki ovat toisessa sukuhaarassa isoisoisoisovanhempiani, sillä heidän tyttärensä Anna Eveliinan poika Iivari Mäkelä on isäni pappa.

Albertiinan kaste Kurussa 16.4.1843

Albertiina pääsi ripille 15-vuotiaana Kurussa vuonna 1858 ja syksyllä 1861 hän muutti Ruoveden Visuvedelle Karralle. Samana vuonna 18-vuotiaana hänet vihittiin joulukuun 26.päivä Manu Karran (1839-1897) kanssa Ruoveden kirkossa. Manu oli kastetiedon mukaan virallisesti Emanuel ja muutaman vuoden Albertiinaa vanhempi. Albertiina asui Manun kanssa Karralla ja he saivat yhdeksän lasta. Neljä poikaa ja viisi tyttöä. Perheen lapsista olen kirjoittanut aiemmin tarinassa Lasten kohtaloista. Pojista vain isoisoisäni Eetu eli aikuisikään, sillä Matti, Manu ja Manni kuolivat kaikki pikkulapsina.Myös tytöistä kaksi kuoli lapsina. Muista tyttäristä Serafia ja Matilda tyttäret jäivät Ruovedelle, Emilian tie vei Oriveden kautta Kotkaan. Isoisoisäni Eetu Karra muutti Kuruun ja hän perusti perheen Kurun Karjulankylässä Hilja Sabina Niemisen kanssa.

Albertiinan ja Manun vihkiminen Ruovedellä 26.12.1861

Albertiina jäi leskeksi 54-vuotiaana Manun kuoltua vuonna 1897 halvauksen seurauksena. Albertiina eli itse vielä yli kolmekymmentä vuotta Ruovedellä Visuvedellä. Hän kuoli kevättalvella 1931 hiukan ennen 88-vuotis syntymäpäiväänsä. Albertiina on haudattu Ruovedelle, mutta hautapaikka ei ole nykypolvilla tiedossa. Ruovedellä on hänen tyttärensä Serafia Tammisen os. Karra  hauta ja Kurussa poikansa Eetu Karran hauta.

Kun olin lapsi, Kalle-pappani, Albertiinan pojanpoika lauloi minulle usein lauluja ja yksi niistä oli nykyään nimellä Mummin luona tunnettu lastenlaulu, jonka minä opin tuntemaan nimellä Järveltä kuuluu airon kolke. Pappa kertoi oppineensa laulun lapsena. Hän oli 9-vuotias Albertiina-mummunsa kuollessa. Itsekin olen tuota laulua laulanut omille lapsilleni ja nyt lapsenlapselle. Onkohan tuota laulua jo Albertiina laulanut. Tänään tämän J.P. Hannikaisen säveltämän ja sanoittaman laulun yhteyteen voi liittää tarinan Albertiina-mummusta.

Järveltä kuuluu airon kolke,
ken siellä mahtaa soutaa?
Varmaan pappa joka meitä
mummin luokse noutaa.

Mummin luona on lysti olla,
siellä on hauskaa monta.
Viilipiimää syödä saamme
aivan verratonta.

Sitten me käymme poimimassa
mäeltä mansikoita.
Evääksemme mummi antaa
rieskaleipää, voita.

Illan tullen palataan
ja tuokkoset täynnä paistaa.
Kylläpä mummin mansikkamaito
mainiolta maistaa.