Laiskasti harrastellen

Olen koko tämän vuoden ollut vähän saamaton tämän sukututkimusharrastukseni kanssa. Monta suunniteltua tutustumiskohdetta on jäänyt käymättä ja monta tutkimusongelmaa jäänyt selvittämättä eikä kirjakaan ole edennyt oikein mihinkään. Se ei johdu siitä ettenkö olisi edelleen kiinnostunut tai etteivätkö asiat olisi mielessä, mutta luulen, että kokemani suru poikani kuolemasta on vienyt keskittymiskykyä sekä kuluttanut voimavaroja ja lisäksi muut elämän asiat ovat täyttäneet päivät niin, että sopivaa aikaa pysähtyä kirjojen, papereiden saati kirjoittamisen pariin on ollut vähän. En minä silti tätä harrastamatta ole ollut. Suku- ja kotiseutuasiat kulkevat mukana koko ajan kuten mikä tahansa kiinnostava asia tai elämäntapa, joten rakennusaineita moniin tarinoihin on laiskastikin harrastaen mukaan tarttunut.

Tarinoita suvusta ja kotiseudusta myöhemmin kerrottavaksi syntyy myös tänä päivänä. Ei kaikki mielenkiinto suku- ja kotiseutuasioiden harrastajalla liity vain menneisyyteen. Historiaa tutkimalla löytyy edesmenneitä entisajan ihmisiä ja tarinoita heidän elämäänsä, mutta hienoa on kuulla ja kokea myös tämän päivän sukutarinoita ja kotiseudun tapahtumia, jotka tallennettuina ovat joskus osa historiaa. Yhtenä viikonloppuna päätimme sen kummemmin suunnittelematta kokoontua muutaman serkkuni kanssa  perheinemme ja tuona yhtenä lauantaina saimme kokoon isäni Kaukon ja setäni Eskon jälkeläisiä puolisoineen heidät mukaan laskien 32 iältään kolmen viikon ja 70- vuoden väliltä. Tulevia polvia ja tietysti itseämmekin varten otimme yhteiskuvan veljeksistä viiden tyttären kanssa. Toisella kun on kaksi ja toisella kolme tytärtä. Eikä se kuva ole vain iseistä ja tyttäristä, vaan myös isoisistä, isoisoisistä ja jo kolmesta mummustakin. Tuota tapaamista edeltävästi oli Kantojärvellä trombi kaatanut metsää nurin, joten perheiden kuulumisten ohella myös se puhutti ja tapahtumana pääsi osaksi tilan historiaa.

Monta tarinaa mahtuu näiden käsiparien väliin.

Kesällä Aune-mummuni täytti 85-vuotta ja yhtenä sunnuntaina kokoonnuimme kahvittelemaan hänen luokseen. Oli ihana katsella mummun syövän mansikkakakkua yhdessä sylissään istuvan tyttärentyttärenpojanpojan kanssa. Joonas söi mummun tarjoamaa kakkua reippaasti istuen, toisin kun minä 1960-luvun lopulla mummun hoidossa yritin vain paeta pöydän alle ja mummu sai keksiä keinoja pysymisekseni pöydän ääressä. No, kyllä minäkin sitten opin nätistikin syömään, mutta mummulle pelleilystä olen sittemmin usein tarinoita kuullut. Mukava on nyt katsella kesämuistoina kuvia viiden sukupolven tapaamisesta ja Joonaksesta kolmen saman sukuketjun mummunsa kanssa.

Sukuun on myös syntynyt uusia lapsia ja niiden mukana uusia polkuja ja tarinoita. Kuukauden vanha Tirpunen sai tänään nimen Anna Emilia Mikontytär. Äitinsä Laura on lasteni pikkuserkku, sillä minä ja Lauran äiti Anne ollaan serkuksia Kantojärven suvun puolelta. Tirpusen isä Mikko puolestaan on neljäs serkkuni, sillä meidän papat Kaarlo (Kalle) Karra ja Lauri Kylmäniemi olivat pikkuserkkuja, kun Kallen pappa Matti ja Laurin mummu Maria olivat sisarukset Kurun Karjulankylän Kylmäniemestä. Muutamia päiviä sitten syntyi myös Jäälissä Kantojärven sukuun pikkuinen poika. Tuon pienen pojan isoisoisoisä on Kurussa Petäjälamminkylässä Kantojärvellä 28.7.1892 syntynyt Lahja Kantojärvi. Kantojärvellä toisiinsa tekivät kesällä tuttavuutta Joonas ja Venla. Minä, Joonaksen mummu ja Venlan äiti Helena ollaan serkuksia ja kyllä siinä huomaamatta lasten kanssa touhutessa muistelimme monia omia lapsuusajan tarinoita. Eniten meitä taisi naurattaa se kun Helena oli kummiensa Eilan ja Kaukon, joka myös on Helenan setä, kyydissä kerran Ruovedelle mennessä huomannut jäniksen juoksevan tien yli ja huudahtanut " kato pieni hilvi". Helena oli tuolloin vielä sen ikäinen, että ärrät ja ässät eivät ihan olleet sujuneet, mutta hirveksi pieni tyttö sitä luuli, kun oli tietysti kuullut niistä tien päällä varoiteltavan.

Myös pikkuserkusten Tarmon ja Anton pojat Nicklas ja Joonas tapasivat toisiaan ensimmäisen kerran Kantojärvellä mummujensa Annen ja Satun kanssa.

Vuonna 1845 esivanhempani Zefanias ja Anna Leena Rajamäki asettuivat Kurussa Olkitaipaleen kylässä Taipaleen talon Rajamäen torppaan. Tuossa torpassa syntyi isoisoisoäitini Aleksandra kevättalvella 1865. Serkkuni Annen kanssa kävimme loppukesästä katsomassa tuota esiäitimme synnyinseutua. Tuo Rajamäen torppa, sittemmin Rajala, on edelleen samalla suvulla. Nykyisen omistajan ja asujan isä Unto Nieminen sekä mummuni Eeva Kantojärvi os. Mäkelä olivat pikkuserkkuja. Tuolta mäeltä esiäitimme Aleksandra lähti piiaksi Riuttasille, missä tapasi tulevan puolisonsa Riuttaskorven Taivaljärvellä syntyneen Ananiaksen. Ananias ja Aleksandra käyttivät myöhemmin sukunimeä Aalto.

Sukukirjan kirjoitus on ollut jo kirjoitetun selaamista, silloin tällöin jonkun asian lisäämistä tai muuttamista, mutta eteenpäin en ole päässyt. Toisaalta olen kesällä viettänyt paljon aikaa Kantojärvellä, kulkenut lähimaastossa paikoissa joissa entisajan kantojärviläisetkin ovat kulkeneet. Kävelyretkeni Pahalammilla, Muroleen Kanavalla tai Hammonjärvellä ovat kulkeneet niitä reittejä, joita ennen kuljettiin metsätöissä, naapureihin, postia hakemaan tai laivalle vieraita vastaan. Kulkeminen on ollut terapiaa omassa elämässä, mutta huomaan sen samalla antaneen huomaamatta rakennusaineita tuon suvun ja talon elämän kuvaamiseenkin.

Ruoveden kotiseutumuseolla

Sisareni kanssa kävimme Ruoveden kotiseutumuseolla Noitakäräjien aikaan ja muun asioinnin lomassa vierailin Sastamalassa Tyrvään kirkossa ja sen vierellä olevalla hautausmaalla, missä en aiemmin ollut käynyt. Tyrvään kirkko ja hautausmaa kiinnostivat sukututkimuksen kannaltakin, sillä pojanpoikani Joonaksen äidin eräs sukuhaara on tuolta alueelta. Kurussa Tammikankaan hautausmaalla olen tänä kesänä katsellut hautakiviä toinen toisensa jälkeen samalla kun olen käynyt poikani haudalla. Paljon on siellä sukuihin liittyviä tarinoita ja tutkimuksen edetessä huomaa aina uusia yhteyksiä sukuihin ja eri sukuhaarojen välillä. Nämä, kirjan tekstit, monet valokuvat, kirjat ja lehdet odottavat hyllyssä sitä sopivaa hetkeä. Ehkä en sittenkään ole ollut niin saamaton. Saamattoman ja laiskan harrastamisen kautta saadut tiedot ja kokemukset näkyvät toivottavasti myöhemmin ahkeruutena saada ne ajatuksista ja hyllyistä tallennetuiksi ja luettaviksi. Monista pienistä asioista syntyy huomaamatta isoja.

Hermannin muistovirsi

       

"Se toivo juur´ ja ilo suur´myös ristin all´on mulla;
Taas kerran ma saan riemulla pois haudasta luo Isän iloon tulla."

Nämä sanat kätkeytyvät 36- vuotiaana Kurussa Kantojärvellä kuolleen isoisoisosetäni Hermannin (1867-1903) haudan ristiin. Hermannin hauta on Kurun vanhalla hautausmaalla ja hänestä olen aiemminkin kirjoittanut ylläolevasta linkistä löytyvän tekstin. Valurautaisessa ristissä on nimen sekä syntymä- ja kuolinaikojen alla teksti W.K. 500 v.11. Haudalla käydessäni olen miettinyt tuota tekstiä ja sen tarkoitusta. Hermannin elinajan sekä hänelle kuuluneen vielä tallella olevan  virsikirjan perusteella olen päätynyt siihen, että ristin lyhenne tarkoittaa tuosta vuoden 1886 virsikirjasta virttä 500 ja säkeistöä 11. Virsi liittyy kuolemaan ja se on nimeltään Kaikk´asiain luon Herrahan ja sen on tehnyt saksalainen teologi Johannes Pappus (1549 - 1610). Seuraavassa vuoden 1938 virsikirjassa tätä virttä ei enää ole.

Hermannin virsikirjasta löytyy hänen nimikirjoituksensa ja myös muita hänen merkintöjään. Kirjan merkinnöistä ja ulkoasusta voi päätellä, että kirja virsineen on ollut paljon käytössä ja hänelle tärkeä. Perheetön Hermanni asui ikänsä Kantojärvellä vanhempiensa ja veljensä Matin perheen kanssa. En tiedä kuinka paljon Kantojärvellä tuolloin laulettiin, mutta mielessäni näen Hermannin penkin päässä virsiä laulamassa rakkaasta virsikirjastaan. Hermannin isä Emanuel (1845-1929) ja Matti-veljen (1857-1895) vaimo, Hermannin serkku Edla (1853-1921) olivat kotoisin Ruovedeltä Siukolasta, mistä oli kotoisin myös setänsä Hermanni Siukonen (1847-1921), jonka perheessä musiikilla on ollut tärkeä merkitys. Serkku Wilho Siukonen (1885-1941) on meille monelle tuttu laulukirjojensa ja säveltämänsä musiikin kautta.

Hermannin ristiin valitun virren säkeen uskon kertovan Hermannin uskonnollisuudesta ja elämän katsomuksesta, jota perhe tuolla ristiin merkityllä lauseella on halunnut tukea ja jolla on kuoleman kohdatessa lohduttauduttu. Lähimpänä omaisena on varmaan Hermannia ollut saattamassa oma isä ja samassa taloudessa asunut veljen perhe. Voisin ajatella ainakin Hermannin isän, veljen vaimon Edlan ja tuolloin Kantojärvellä isäntänä olleen 24-vuotiaan  isoisoisäni Anton olleen haudalla ja laulaneen tuon tärkeänä pidetyn virren Hermannin haudan äärellä. Ajatuksissani miellän virren Hermannin muistovirreksi. Virren neljästätoista säkeestä ristiin on valittu mielestäni yksi tuon virren parhaista ja lohduttavimmista säkeistä, johon voisin vielä lisätä viimeisen säkeen sanat; Sä viimeksi Vie sieluni Majoihis, näin viel' anon, Ett' iloissan' Siell' ainian Ma veisajan!.

Omituinen outo tunnelma, ei edes linnut laula

"Kävin hakemassa muuraimia ja löysin Pahalammin. Ihmeellinen suojärvi metsän keskellä. Sen ympäristö oli aivan keltaisenaan lakkoja. Ei tuulen henkäystäkään päässyt järven pinnalle. Se näytti aivan kuolleelta mustalta silmältä suon keskellä. Kuoleman lammeksi minä sen ristisin. Omituinen outo tunnelma, ei edes linnut laula. Oma henkäyskin kuuluu. En uskaltais mennä uimaan tuohon järveen. Kuoleman järvi."

Näin kirjoitti Aune päiväkirjassaan 31. päivänä heinäkuuta vuonna 1944. Hän oli tuolloin viettämässä kesää Kurussa äitinsä lapsuuden kodissa Kantojärvellä. Aune (1908-1986) ja äitinsä Olga Kärkäs os. Kantojärvi (1886-1976) olivat tulleet Kuruun jo kesäkuun lopulla, sillä talossa tarvittiin apua niin talon töissä kuin lasten hoidossa. Miehet olivat rintamalla ja tuolloin kesällä Kantojärvellä olisi ilman kesävieraita ollut vain Eeva-mummuni kolmen pienen pojan kanssa ja poikien täti, Antti-pappani sisar Saimi pienen tyttärensä kanssa. Olga oli Antin ja Saimin Antto-isän sisar. Helsingistä tulleiden Olgan ja Aunen lisäksi talon töihin saatiin apua muiltakin sukulaisilta ja ystäviltä lähitaloista.

Aune kulki paljon Kantojärven lähialueen metsissä. Pahalammille Aune on varmaan tullut Pikku-Kantojärven reunasta ohi Niinimäen kulkien tuttuja polkuja  Vehka- ja Lehmusjärvien ohi ja löytänyt sitten Pahalammin. Pahalammista solisee pieni puro kohti Vehkajärveä, joten voisin kuvitella Aunen tulleen tuota reittiä. Lähellä kulki aikanaan myös hevostie, jota pitkin vedettiin hevosella puita Kantojärveltä kohti Näsijärveä. Niinimäen ja Lintuharjun väki on varmasti tuolloin kulkenut samoja reittejä.


Vehkajärvellä ja Lehmusjärvellä olen itsekin lapsena käynyt kalassa ja niiden rannoilla marjassa, mutta Pahalammille menin nyt ensi kerran. Isäni oli minun ja siskontyttöni oppaana, joten löysimme paikan helposti. Aunen päiväkirjan tekstin muistaen yritimme kuulostella tuntisimmeko lammen rannalla kuten Aune. Kuljimme puron vartta puiden katveessa. Puusto varjosti kulkemamme reitin kyllä melko aavemaiseksi, mutta metsästä paljastui aurinkoinen soinen ranta ja pieni metsälampi. Tupasvillat kukkivat ja lammen toinen ranta näytti vehreältä vihreine suokasveineen. Toinen puoli olikin kuivaa vanhaa metsää, osa puista pystyssä, osa kaatuneena ja taustalla kiveä ja kalliota. Juuri niin vaihtelevaa kuin luonto tuolla alueella onkin. Hienoa koskematonta luontoa. Ja niin hiljaista. Pienikin rasahdus sai hiukan säpsähtämään. En ihmettele, että Aune kirjoitti, että oma henkäyskin kuuluu. Minustakin tuntui, että linnutkaan eivät tuolla laulaneet. Lampi näytti syvältä ja mustalta. Rannalla mietitytti, että suo imaisee mukaansa veden syvyyksiin. Jos veden pinnassa ei olisi pieni tuulen vire näkynyt, voisi lampea kuvitella Aunen sanoin kuoleman järveksi, mutta ehkä tuon veden väreilyn ansiosta ja kauniin luonnon vuoksi siellä ei ollut kuitenkaan paha olla. Päin vastoin. Uimaan en kyllä minäkään sinne olisi mennyt, mutta kaunista oli se hiljaisuus, pysähtyneisyys ja koskemattomuus eli Aunen sanoin omituinen outo tunnelma.

Vilhelmiina-täti (1847-1895)

Tätini Vilhelmiina viiden sukupolven takaa syntyi Kurussa Petäjälamminkylässä Paappasen talon Kantojärven torpassa maaliskuussa 1847. Hänen vanhempansa olivat Johan Johaninpoika (1801-1868) ja Maria Mikontytär (1810-1884) Kantojärvi. Vilhelmiina oli kymmenlapsisen perheen ainoa aikuiseksi elänyt tyttö. Isän ensimmäisestä avioliitosta olivat veli Johan sekä Vilhelmiinan kanssa samasta sisarussarjasta veljet Kustaa, Hermanni ja Markus. Muut sisarukset olivat kuolleet pikkulapsina. Vilhelmiina kastettiin neljän päivän ikäisenä. Hänen kummejaan olivat isänsä Johanin serkku Joseph Josephinpoika ja tämän vaimo Anna Bertilintytär Ala-Paappaselta, tätinsä Maria Johanintytär Kantojärvi ja naapuritorpasta isä-Johanin pikkuserkku Antti Yrjönpoika Lähdekorpi, joka myöhemmin kauppias Antti Toikkosena tunnettiin. Heidän isovanhempansa; Johanin Walborg-mummu ja Antin Simo-vaari olivat sisarukset Paappaselta.  Vilhelmiina kastettiin Vilhelmiina nimellä, mutta nimi on puhekielessä vähitellen muuttunut Miinaksi.

Neljän päivän ikäisen Vilhelmiinan kastoi 14.3.1847 Kurussa Nils Jakob Juselius, joka toimi 1843-1847 Ruoveden seurakunnassa pitäjänapulaisena ja papin sijaisena. Kuru itsenäistyi Ruoveden seurakunnasta vuonna 1872.

Vilhelmiinan isoveljet olivat häntä, 17-, 7- ja 4- vuotta vanhempia, mutta varmasti hän lapsena sai poikien mukana olla lasten ja talon touhuissa. Pikkuveli Kustaa syntyi Vilhelmiinan ollessa 5-vuotias. Ennen Vilhelmiinan syntymää perheessä oli kuollut neljä lasta vauvaikäisinä ja Vilhelmiinankin jälkeen syntynyt pikkuveli Kalle eli vain muutamia viikkoja. Vanhin veli Johan jatkoi Kantojärven torpan isäntänä isänsä jälkeen ja hänen perheeseensä syntyi lapsia Vilhelmiinan ollessa 10-15-vuoden ikäinen, joten uskonpa, että Vilhelmiina sai olla myös lastenhoitoapuna aikuisten tehdessä muita töitä. 16-vuotiaana Vilhelmiina lähti kotoa Kantojärveltä piiaksi samalle kylälle läheiseen Lintuharjun torppaan. Lintuharjussa ollessa hän kävi rippikoulun, josta konfirmaatio oli  5.heinäkuuta 1863. Rippikirjoissa mainitaan Vilhelmiina heikkonäköiseksi jo 17-vuotiaana. Hänen äitinsä Mariahan sokeutui vanhemmiten kokonaan.

Lintuharjusta Vilhelmiina lähti seuraavana vuonna naapurikylään Karjulaan, ensin piiaksi Sammalistoon ja sitten Isokarjuun. Oltuaan siellä muutaman vuoden hän siirtyi Tyrkkölään ja sieltä Vähäkarjuun, missä hän oli piikana toisen tyttärensä syntymään saakka. Vilhelmiina sai kaksi aviotonta lasta, jotka molemmat kuolivat lapsina punatautiin. Selma syntyi kesällä 1873 äidin ollessa piikana Tyrkkölässä ja Tyyne jouluaatonaattona 1886 Vähäkarjussa. Tytöt eivät siis eläneet Vilhelmiinan kanssa yhtä aikaa, vaan Selma 1873-1877 ja Tyyne Maria 1886-1890. Tuon ajan mukaan aviottomista lapsista rangaistiin, joten Vilhelmiinakin ripitettiin salavuoteudesta kummankin tyttären syntymän jälkeen. Toisen tyttären syntymän jälkeen Vilhelmiina on merkitty rippikirjoissa Karjulankylän löysäksi eli irtolaiseksi. Vilhelmiina kuoli huhtikuussa 1895 48-vuotiaana halvaantumisen seurauksena.

Ripitys salavuoteudesta elokuussa 1873 Selman syntymän jälkeen.

Mukava olisi tietää missä ja miten Vilhelmiina nuo irtolaisvuotensa eli ja itsensä elätti. Kaikki talot, joissa Vilhelmiina oli ollut piikana, sijaitsivat lähellä lapsuudenkotia Kantojärveä. Yhteyttä varmaan on pidetty kotiin ja naapuritaloihin, ja onhan samoissa taloissa ollut piikoina ja renkeinä useita tuon alueen miehiä ja naisia niin koti- kuin naapuritaloistakin. Yhteyksistä kertovat myös tyttärien kummit, sillä Selman yksi kummi oli Vilhelmiinan Johan-veljen vaimo Greta Lena Kantojärvi os. Hytönen. Tyynen kummit olivat Vilhelmiinan lapsuudenkodin naapurista Ruoveden puolelta Pihlajamäen torpparipariskunta Elis ja Maria.

Heikkonäköisyys on varmasti hankaloittanut hänen elämäänsä ja työntekoaan samoin kuin kahden aviottoman lapsen synnyttäminen. Lisäksi nämä ovat saattaneet vaikuttaa myös hänen kohteluunsa ihmisten taholta ja mahdollisuuteen saada työtä ja jatkaa elämää myös kauempana tältä tutulta alueelta. Raskaus ja lasten kasvatus köyhissä oloissa ei ole ollut helppoa ja elinympäristö on todennäköisesti vaikuttanut myös tyttöjen terveyteen ja sairastumiseen. Tyttöjen kohtalo, raskas ja epävarma elämä sekä elinolosuhteet jättivät jälkensä Vilhelmiinaan. Terveys ei välttämättä ole ollut hyvä ja uskon hänen yrittäneen olla urhea ja vahva eikä elimistö ole sitä kestänyt, vaan hän sydän- tai aivoinfarktin seurauksena halvaantui ja kuoli. Kuolinsyyksi on merkitty sen ajan tiedoilla vain halpaus, mutta omilla tiedoillani ajattelen sen tänä päivänä olevan näin. Kylä ihmisineen oli kuitenkin Vilhelmiinalle  tuttu ja sukua oli lähellä, joten haluan uskoa, että Vilhelmiina rankasta elämästään huolimatta jaksoi hyvin ja hänestä huolehdittiin.

Et ole yksin, meitä on siellä monta

Tätä tarinaa en ajatellut koskaan kirjoittavani, mutta jotkut tarinat syntyvät halusimme sitä tai emme. Tarina syntyi kun rakas poikani, kuopukseni  haudattiin 25. tammikuuta 2013 Kurussa suvulla jo olleeseen hautaan. Antto kuoli yllättäen 5.tammikuuta 2013. Hän päätti elämänsä itse. Hänen elämänsä on minulle lyhyydestään huolimatta kaunis pitkä tarina, jonka aika voi olla toisella kertaa, mutta nyt Antto on osa tätä tarinaa, joka kerrotaan kun kävellään läpi Kurun Tammikankaan hautausmaan.

Mäkelän hauta kesällä 2011.

Tuolla Tammikankaan hautausmaalla minulla on paljon hautoja sukutarinoineen.Yksi niistä on Mäkelän mummun ja papan hauta, johon on haudattu isäni mummu Lyydia Aleksandra Mäkelä os. Aalto (1891-1963) ja pappa Iivari Kallenpoika Mäkelä (1879-1947) sekä heidän poikansa, isäni eno, perheettömänä kuollut Paavo Mauno Iivari Mäkelä (1925-1987). Nyt tässä samassa haudassa lepää heidän kanssaan myös rakas poikani Antto Mikael Hannunpoika Hakala (1994-2013).

Kaksosten hautakivi

Haudalla on myös Lyydian ja Iivarin kaksosvauvojen hautakivi, mutta vauvojen hauta on alunperin ollut eri paikassa. Hautausmaan kunnostustöiden vuoksi vauvojen haudan kohta jäi niin uuden tien reunaan, että kivi otettiin talteen vanhempien haudalle. Kaksoset Eila ja Pentti Mäkelä ovat syntyneet ja kuolleet toukokuussa 1930. Kaksosten ja Paavon lisäksi Iivarilla ja Lyydialla oli tyttäret Eeva ja Sisko. Eeva-mummuni kuoli 50-vuotiaana vuonna 1968 Kurussa Kantojärvellä ja toinen tytär Sisko 89-vuotiaana viime kesänä Ruovedellä. Iivarin ja Lyydian elossa olevat jälkeläiset ovat Eeva-tyttären jälkeläisiä eli isäni, setieni ja tätini perheet. Eeva on haudattu Kurussa Kantojärven hautaan puolisonsa, pappani Antin kanssa ja Sisko miehensä kanssa Ruoveden hautausmaalle.

Tammikuu 2013

Pienenä vein tälle Mäkelän haudalle kukkia ja nyt aikuisena joulun aikaan kynttilän. Jostakin syystä olen ajatellut tuota hautaa viime vuosina usein ja vuosi sitten kun hyvä ystäväni Sari kuoli, aloin miettiä myös omaan kuolemaani liittyviä asioita. En tiedä miksi, mutta jo kesällä ajattelin, että tuo hauta voisi olla minunkin hautani. Kesän ajatukset muuttuivat vuoden vaihduttua todeksi, mutta itseni sijasta huomasin kysyväni paikkaa pojalleni. Vieressä on kyllä nyt myös paikka minulle. Iivari, Paavo ja Antto ovat päällekkäin. Lyydia vieressä. Puolessa välissä hautausmaan rinnettä oleva hauta on kauniilla paikalla. Haudalla seistessä näkee monille muillekin sukujeni haudoille; Kantojärvien, Karran, Mäkelöiden, Aaltojen, Niko-vauvan ja Anton kummitädin vanhemmatkin ovat melkein vieressä.

Iivari Mäkelä kuoli 68 vuoden ja 3 kuukauden ikäisenä joulukuussa 1947. Hänet haudattiin 4.tammikuuta 1948 eli päivää vaille 65 vuotta aiemmin kuin hänen tyttärenpojantyttärenpoikansa Antto kuoli 18 vuoden ja 2 kuukauden ikäisenä. Antto syntyi ja kuoli Ikaalisissa, mutta Kuru oli hänelle rakas lapsuuden ja nuoruuden paikka. Suku minun puolelta on vahvasti sieltä ja siellä oli myös meidän vanhempien ensimmäinen yhteinen koti ennen Tampereen kautta Ikaalisiin asettumista. Kurussa Antto viihtyi paljon vapaa-ajallaan ja sieltä hänellä oli paljon muistoja niin lapsuuden leikeistä kuin nuoruuden riennoista. Kurun hautausmaalla myös tunnen, että Antto ei ole yksin. Meitä on siellä monta. Kun kaunis ja lämmin siunaus Kurun kirkossa oli ohi ja Antto laskettu hautaan, tunsin hänen olevan kotona.

Maria-mummu ja Matti

Talvella 1863 79-vuotias Maria-mummu auttoi Kurussa Kylmäniemen torpassa talvisena helmikuun päivänä tyttärenpoikansa synnytyksessä, poika syntyi heikkona ja hänelle jouduttiin antamaan heti synnyttyä hätäkaste. Matiksi kastettu poika onneksi selvisi, kasvoi, varttui ja perusti aikanaan perheen, joka sukupolvesta toiseen jatkuessaan päätyy minuun; Matista Hiljaan, Hiljasta Kalleen, Kallesta Eilaan, Eilasta minuun ja nyt pojanpoikaani Joonakseen. Hilja-tyttären kautta jälkeläisinä Matista seuraavassa sukupolvessa on Karroja, mutta lisäksi myös Olga-tyttären kautta Taivalmäkiä ja poikien kautta Niemisiä.

Tuo Maria-mummu eli Maria Liisa Yrjöntytär (1784-1869) syntyi itse keväällä 1784 Kurussa Aurejärvellä Sormusella Yrjö Tuomaanpoika (1757-1835) ja Maria Heikintytär (1763-1795) Sormusen esikoisena. Maria Liisa oli vain 11-vuotias äitinsä kuoltua pikkuveljenkin ollessa vielä vauvaikäinen. Isä meni uudelleen naimisiin ja perheeseen syntyi lisää sisaruksia. Kaikkiaan Maria Liisalla oli yksitoista nuorempaa sisarusta, mutta heistä nuorimmat syntyivät Maria Liisan jo muutettua pois kotoa.

Maria Liisa oli 19-vuotias kun hänet vihittiin Kurussa 28-vuotiaan Kalle Kallenpoika Ståhlbergin (1775-1831) kanssa. Kalle oli Kalle Yrjönpoika (1735-1811) ja Elisabet Henrikintytär (1738-1806) Ståhlbergin poika Kurun Karjulankylästä. Vihittäessä ja esikoisen Emilian syntyessä Maria Liisa ja Kalle  asuivat Keihäsjärvellä, mutta pian he kuitenkin saivat asuttavakseen Keihäsjärven Jokelan torpan, missä he asuivat torppareina vuoteen 1829 saakka. Jokelasta Maria Liisa ja Kalle lapsineen muuttivat Petäjälamminkylään Ylä-Paappaselle Isoniemeen torppareiksi. Kallen kuoltua Maria Liisa ja poika Antti perheineen palasivat Jokelaan, missä Maria Liisa asui kuolemaansa saakka.

Maria Liisan ja Kallen tytär Maria (1818-1895), jota Maria-mummu oli siis synnytyksessä auttamassa, syntyi maaliskuussa 1818 Keihäsjärven Jokelassa. 25-vuotiaana Maria vihittiin samanikäisen Kustaa Matinpojan (1818-1881) kanssa. Kustaa oli tuolloin renkinä Kurussa Karjulankylässä Tyrkkölässä ja Maria piikana Hainarilla. Kurun silloinen pappi Isak Salenius vihki hääparin tapaninpäivänä 26.joulukuuta 1843 Kurun kirkossa. Kustaa oli syntynyt samana keväänä kuin Maria Kurussa Paappasella Savelan torpassa vanhempinaan Matti Yrjönpoika (1771-1820) Koski ja Walborg Martintytär Leppälä (1778-1838). Myös Kustaa ja Maria asuivat Savelassa, mutta muuttivat sieltä Trappulan kautta torppareiksi Kylmäniemeen. Talven 1862-1863 Maria ja Kustaa odottivat yhdeksättä lastaan ja helmikuun lopulla 1863 heille syntyi Kylmäniemessä juuri tuo Matti-poika, jonka synnytykseen ja tyttärensä avuksi Maria-mummu oli Keihäsjärven Jokelasta tullut. Mummun avustuksella heikkona syntynyt Matti-poika hätäkastettiin kotona Kylmäniemessä, mutta kaste uudistettiin kahden päivän kuluttua Kurun kappalaisen apulaisena tuolloin olleen Magnus Edvard Alanderin toimesta. Matin kummeina olivat Vehkakoskelta Ulla ja hänen poikansa Elis Antinpoika. Maria-mummu eli vielä viisi vuotta Matin syntymän jälkeen, joten hänkin ehti Matin varttumista seurata ja iloita pojan selviytymisestä.

Matti Kustaanpojan kaste 24.2.1863