Lauri Viita (1916-1965)

Lauri Viita (kuva Wikipediasta)

Runoilija, kirjailija Lauri Viita (1916-1965) on tullut minulle ensimmäisiä kertoja tutuksi nuorena, todennäköisesti ylä-aste tai lukioikäisenä, kun koulussa on luettu hänen runoteoksiaan ja romaanejaan kuten esimerkiksi Betonimylläri, Kukunor tai Moreeni. Ylioppilaaksi päästyäni 1980-luvun puolessa välissä ollessani töissä Kurun kunnalla kävimme kunnan työntekijöiden kanssa katsomassa Tampereen teatterissa tuon hänen oma elämänkerrallisen työläisperheen elämästä kertovan teoksen Moreeni. Tai ehkäpä ihan ensimmäinen tietoisuus Lauri Viidasta tuli kun lapsuudessani vierailimme Tampereella isäni serkun Heikin perheen luona ja ulkoilimme Pispalan maisemissa, missä sijaitsee Lauri Viidan lapsuudenkoti, joka on vuodesta 1977 alkaen toiminut Lauri Viita-seuran ylläpitämänä museona.  Lauri Viitaan törmää Tampereella  yllättäen myös esimerkiksi Hotelli Ilveksen huonetapeteissa sekä Aleksis Kiven kadun kivikirjastossa, jossa on katuun upotettuja graniittilaattoja, joissa lukee suomalaisten kirjailijoiden tekstejä ja muutamassa niissä on myös Lauri Viidan teksti. Yksi niistä on kokoelmasta Suutarikin, suuri viisas, vuodelta 1961 ja se on julkaistu myös teoksessa Kootut runot, 1994:

Ei pidetä kiirettä, istutaan.
Ei hätäillä, annetaan mennä;
ei maata somemmin ainoakaan satelliitti lennä.

Lauri Viidan hauta

Lauri Viita syntyi Emil ja Alfhild Viidan seitsenlapsisen perheen nuorimmaisena Pirkkalan pitäjässä Pispalan kylässä joulukuussa 1916. Myöhemminhän Pispala on liitetty Tampereen kaupunkiin. Sodan jälkeen hän julkaisi ensimmäisen kirjansa. Kirjoittamisen hän aloitti jo rintamalla ollessaan. Sota-aika ja työläisperheen elämä, mutta varmasti myös sairastamansa skitsofrenian vuoksi Kellokosken sairaalassa vietetty aika ovat vaikuttaneet hänen ajatuksiinsa kirjoittaessaan. Lauri Viita kuoli tapaturmaisesti, kun häntä kuljettanut taksi törmäsi maantiellä rattijuopon ajamaan kuorma-autoon 1965 juuri joulun alla.  Lauri Viidan hauta ja muistomerkki on Tampereella Kalevankankaan hautausmaalla.

Sittemmin olen törmännyt Lauri Viitaan sukututkimuksessa. Lauri Viita ja äitini mummu Emma Rantanen os. Mäki (1892-1973) ovat viidennen sukupolven serkkuja. Laurin isä Emil Viita ja Emman isä Santeri Mäki ovat edellisen sukupolven serkkuja. Yhteinen esi-isä minulla ja Lauri Viidalla on noin 1696 Ruotsissa syntynyt ja vuonna 1721 Suomeen tullut sotilas Jonas Ingemarsson Frisk, joka asettui asumaan Virroille ja perusti siellä perheen Keuruulta kotoisin olleen Brita Simontyttären kanssa. Minun sukuni jatkuu heistä heidän poikansa Ingemarin kautta ja Lauri Viidan heidän Maria tyttärensä kautta.  Lauri Viidan isä Emil on syntynyt Virroilla, mutta muutti Tampereelle vuonna 1891 ennen perheen perustamistaan. 1950-luvun alussa Ruoveden Muroleessa asuneilla on muistoja Lauri Viidasta myös siltä ajalta kun hän hetken asui siellä puolisonsa runoilija, kirjailija Aila Meriluodon ja tyttärensä kanssa.

Lämpimin terveisin...

21.12.1909 kirjoitti Aleksiina (1889-1969) Nieminen os. Uotila sisarelleen Anna (1885-1943) Kantojärvelle os. Uotila joulutervehdyksen Tampereelta. Jouluaiheisessa kortissa on hauskasti äiti kolmen tyttären kanssa ja yhdellä kortin tytöistä on nukenvaunut, joten tulee mieleen, että Aleksiina on valinnut kortin juuri sisarensa Annan elämää ajatellen, sillä Annalla oli juuri tuona jouluna kolme tyttöä; Hilma, Hilda ja Taimi. Kortin kirjoituksessaankin  Aleksiina viittaa Hildaan ja nukenvaunuihin.  Tuona jouluna Aleksiinan oma poika, esikoinen Heikki oli kuukauden vanha ja Annan tytöt Hilma 4-vuotta, Hilda 2-vuotta ja Taimi vuoden vanha. Kortissa mainittu Penkon (Rantalan) Iida (1882-1963) on Annan ja Aleksiinan sisar ja Kalle Rantala hänen puolisonsa. Aleksiina eli Siina kirjoittaa:

"Näin hauskaa joulua sinulle. Hiltu on saanut pukilta nuken ja vaunut. Minulla on hyvänlainen poika. Sen nimi on niin kuis tiedät Heikki Olavi. Täällä on semmoista yhtäläistä. Penkon Iida ja Kallekin kävivät markkinoilla. Tule sinäkin kevättalvella. Täällä on hauskaa. Terveisiä nyt oikeen paljon meiltä kaikilta. Heikkikin lähettää serkuilleen. Hyvästi. Voi hyvin. Kirjoita joskus vaikka minä laiska vastaan olen.Eikä nyt muuta ole. Lämpimin terveisin Siina ja Kalle."

Uotilan sisaruksista myös Hilma (1887-1958) Yli-Hankala os. Uotila kirjoitti kortteja sisarelleen Anna Kantojärvelle. Anna sairasti tuolloin ja  halvaantumisen vuoksi tarvitsi apua, joten Kantojärvellä oli isäntäparin Antin ja Eevan lisäksi myös Annan tytär Hilda häntä hoitamassa. Jouluna 1941 Hilma  kirjoittaa:

"Suovaniemellä 21.12.-41 Rakkaat siellä, monet terveisemme täältä. En tiedä minkälaisissa voimissa sinä nyt olet, muistan sinua kovin usein ja toivon, että vielä paranet. Kirjoita minulle joskus. Voikaa parhaiten. Terveisiä Antille ja Eevalle ja Hildalle.Terveisin Hilma, Arvo ja Mikko" 

27.4.1945 kirjoitti edellä mainitun Annan tytär Taimi Petäjä (s.1909-2000) os. Kantojärvi sisarelleen Hilda (1907-1988) Kantojärvelle (myöh. Maatemaa) kortin Virroilta, missä Taimi perheensä kanssa asui. "Sisko hyvä! Lämpöiset terveisemme. Olen jo ajatellut onko sinua enää olemassakaan, on niin pitkä aika kun on mitään kuulunut. Nyt olen kirkolle lähdössä. Haen sen paketin postista. Sitten kirjoitan kirjeen. Jos sitten on minulla jotain asiaakin. Olen hiukan suunnitellut käydä Kurussa. En tiedä tuleeko mitään. Paljon paljon terveisiä Taimi ja perhe"

Annan pojat Toivo (1916-1980) ja Väinö (1919-1984) Kantojärvi ovat lähettäneet rintamalla olleessaan paljon korttitervehdyksiä kotiin Kantojärvelle. Juhlapyhien ja merkkipäivien lisäksi kortteja on tullut muutenkin kuulumisten kertomiseksi. Äidin ja sisarusten lisäksi kortteja rintamalta on saanut Taimi-sisaren poika Seppo Kantojärvi (1932-1993), joka lapsuudessa vietti paljon aikaa Kantojärvellä. 29.6.1942 Toivo kirjoittaa rintamalta Sepolle:

"Päivää Seppo. Terveiseni sinulle täältä jostain kaukaa. Mitä sinun rauhaasi kuuluu näin kesäloman aikana. Työssä varmaan olet ollut ahkerasti siitä saakka kun koulu loppui. Ja onhan sinulla kuulemma siellä työmaa kun vaan muistat sen pitää hyvässä kunnossa. Minä tulen täältä aikojen päästä katsomaan miten ahkera olet ollut siellä. Poikkean tullessani Väinöä katsomassa etteikö hän pääse lomalle sieltä kivikylästä. Niin ei tänne ihmeitä kuulu tällä kertaa. Siis terveisiä paljon sinulle ja toisille. Kuulemiin Toivo"

Kulkuri poikkesi Kantolassa

Serkukset Onni ja Antti Kantojärvi (1912-1976) tapasivat heinäkuussa 1956 Kurussa. Heidän isänsä Lahja (1892- 1975) ja Antto (1879-1934) Kantojärvi olivat veljeksiä. Matti (1857-1895) ja Edla (1853-1921) Kantojärven kahdesta pojasta Lahja oli aikanaan muuttanut Kurusta Sieviin ja Antto jäi isännöimään Kantojärveä.

Onnin moottoripyörä 1956

Lahjan poika Onni kulki tuohon aikaan kulkurinlailla hyvän ystävänsä moottoripyörän kanssa ja niinpä tuolloin heinäkuussa 1956 Onni matkatessaan Oulusta Nokialle sai ajatuksen poiketa myös isänsä synnyinkodissa Kurussa Kantojärvellä tai Kantolassa niin kuin Lahja oli kotiaan kutsunut. Kantolaksihan paikkaa entisaikaan usein puhekielessä sanottiinkin. Saapuessaan Virtain suunnasta Kuruun Onni poikkesi erään talon pihaan ja kysyi siellä pihassa olleelta vanhalta mieheltä tietä Kantolaan. Vanha mies tiesi ja neuvoi tarkkaan. Hän sanoi Onnille, että tästä on 15 km matkaa Kantolaan, missä asuu Kantojärvi nimisiä pitkiä mustia miehiä. Matkalla Onni poikkesi vielä erääseen kauppaan kysäkseen taas tietä Kantolaan. Kaupassa tiesivät hyvin ja sattumalta kaupassa oli juuri asioimassa nuori mies, joka vieläpä asui Kantojärvellä , joten hyvin osasi Onni perille kun opas pyöräili rinnalla.

Tuo kaupan nuorimies oli  17-vuotias Pekka. Isäni Kauko muistaa, kun hän oli kotinsa pihassa ja tieltä alkoi kuulua moottoripyörän ääntä ja sieltä ilmestyi Onni moottoripyörällään ja isoveli Pekka rinnalla pyöränsä kanssa. Isä oli tuolloin 12-vuotias. Onni  toivotettiin iloisesti tervetulleeksi Kantojärvelle, missä asui siis Onnin serkku pappani Antti  vaimonsa Eevan ja lastensa Pekan, Eskon, Kaukon, Ainon ja Pentin kanssa. Onni vietti tuolloin myös yön Kantojärvellä, sillä serkuksilla oli paljon puhuttavaa. Nykyään Ruotsissa asuva Onni muisteli kesällä 2010 lämpimästi matkaansa isänsä synnyinkotiin. Hän kertoi, että serkuksilla juttua riitti aamuyöhön saakka. Antti oli tuolloin 44-vuotias ja Onni 29-vuotias. Serkusten toisistaan ottamat kuvat ja Onnin moottoripyöräkuvan olen saanut Onnilta hänen muistellessaan sukuaan ja käyntiään isänsä synnyinkodissa Kurun Kantojärvellä.

Onni Kantojärvi 1956 29-vuotiaana

Antti Kantojärvi 1956 44-vuotiaana

Sen tuskin tiedän vertaista, niin kaunista niin herttaista....

Maasto Hämeessä on mäkistä ja kumpuista. Siihen kun lisää vielä järvet, joet, kosket, ahteet ja teiden varsilla olevat kallioleikkaukset niin ei ihme, että vuosien ajan tuota maisemaa on kuvattu kauniiksi ja vaihtelevaksi ja sitä se onkin. Tiemuseon julkaisuihin kuuluvassa Jaakko Masosen  julkaisussa Peräkunnan tie kerrotaan 1800-luvun lopulla todetun maiseman ja tien ollen "kowin ahteista, mutta sangen hauskaa kuljettawaa". Matkaajat ovat kulkeneet jaloin ja ratsain, hevoskyydein, veneillä, laivoilla, suksilla ja vasta myöhemmin autoilla. Maisema on innoittanut myös monia taiteilijoita kuten esimerkiksi Werner Holmbergia ja Ellen Thesleffia maalauksissaan, I.K.Inhaa valokuvissaan sekä Sakari Topeliusta ja J.L.Runebergia kirjoituksissaan.

Kuru, Kantojärvi

Suosikkipaikkojani Kurussa on Kantojärven rannasta nouseva kallio järvimaisemineen ja Kantojärventiellä olevan erään mäen harja metsämaisemineen. Järven rannassa kalliolta näkee järveä eniten, vastapäisen kallion, joka kyllä vähitellen näyttää peittyvän kasvavan metsän taakse ja Pikku-Kantojärvestä laskevan joenuoman, jonka yli yltää juuri ja juuri hypätä. Mäen päällä kasvaa kanervaa ja alla tuoksuu suopursut niiden kukinta-aikaan. Kalliolla voi sadesäällä huolimattomasti astuessaan liukastua ja joutua laskemaan kallionrinteen alas takapuolellaan. Pienenä pelkäsin, että näin käydessä vauhti ei pysähdy ja lasken järveen asti. Kantojärventiellä oleva mäenharja on myös kallioista ja kalliolla on isoja kiviä, joiden päällä olen lapsena  kiipeillyt ja joiden päälle omatkin lapseni ovat aikanaan kiipeilleet eikä haavereittakaan näistä leikkipaikoista aina ole selvitty. Mäen alla on aikanaan ollut Lähdekorven torppa ja toiseen suuntaan mäki lähtee loivasti laskemaan kohti Kantojärveä. Tuo mäki on ollut lapsille rajana metsässä kulkiessa, pyöräillessä ja mopoillessa, vaikka aikuisille kertomatta rajaa on usein uhmattukin kun houkutukset pidemmälle ovat varsinkin isompana kasvaneet. Niin tein itse ja niin ovat tainneet omatkin lapseni  tehdä ja raja oman tien mäestä on huomaamatta venynyt Ruoveden suuntaan Pihlajalahteen saakka. Mäen päältä näkee mielessään Ruovedelle asti. Tuo maisema on kuin taideteos, eri  vuodenaikoina hiukan erilainen.  Maisema vihreine havupuineen ja vuodenajan mukaan väriä vaihtavine lehtipuineen ja mäkineen näkyy kauas ja tuntuu että horisontti taivaanrannassa voisi mennä ohi Ruovedenkin. Pään yläpuolella sinisenä loistavan taivaan sijasta horisontissa näkee nousevat ukkos- ja sadepilvet tai itse sadepilvien alla seistessä voi horisontissa nähdä taivaan kirkastuvan.

Tämän mäen alla kulkee maantie Kurusta Ruovedelle. Vanhatie on aivan mäen alla, uudempi hiukan kauempana. Ennen tiehaarassa seisoi maitolaituri, jossa saatoimme istua ja odottaa ohikulkevaa liikennettä tai linja-autolla tulevia sukulaisia. Nyt maitolaituria ei ole eikä juuri linja-autoliikennettäkään. Tiehaaran kohdalla ollut mutka on oikaistu ja leveää asvaltoitua tietä myöten autoliikenne on hurjasti viime vuosina lisääntynyt.

Werner Holmberg;Maantie Hämeessä, 1860

Tuo tie on osa Ylöjärveltä Ruovedelle Näsijärven länsipuolta kulkevaa reittiä, joka on ollut ensimmäisen kerran kartoissa 1790-luvulla. Tielinja on valmistunut 1700-luvulla, mutta asutushistorian mukaan tien tiettyjä osia voidaan ajoittaa  jo 1600-luvullekin ja Ruoveden Kautunvuolteen sillasta sanotaan olevan tieto myös 1600-luvulta. 1790-luvulta on karttoissa näkyvissä myös Näsijärven itäpuolella tie Teiskosta Ruovedelle. Teiskon tie ja tämä Peräkunnan tie yhdistettiin 1830-luvulla Muroleen kautta kulkevalla tiellä. Tie mahdollisti kulkemisen kirkoissa ja markkinoilla. Tie mukaili rantoja, jotta kulkuyhteydet laivasatamiin eri puolella Näsijärveä mahdollistuivat. Vanhimmat tien osuudet täydensivät vesireittejä kirkko- ja kauppateinä.Tiellä on jo 1700 - luvulla ollut liikennettä Pohjanmaalta aina Turkuun saakka. Talvisin alueen väestö on käyttänyt paljon myös jääteitä.

Tässä maisemassa kulkevien teiden varsilla on mäkiä, ahteita, harjuja, mutkia, jokia, ojia, rantaa, peltoa, siltoja ja kallioleikkauksia. Kaunista ja vaihtelevaa, mutta aikanaan myös vaikeakulkuista ja kelirikkoaltista. Muistan miten aikanaan kuljin linja-autolla lukiossa Ruovedellä ja varsinkin talvisin matkoihin liittyi omajännityksensä liukkaiden ja mutkaisten mäkien vuoksi. Linja-auton kuljettajalle aikataulussa pysyminen talvi- ja kelirikkoaikana aiheutti varmasti paljon huolta, mutta meille opiskelijoille viivytys toi vain jännitystä ja joskus mahdollisuuden myöhästyä tylsältä tunnilta. Tien kunnostus 1990-luvulla on tehnyt kulkemisen helpommaksi ja osoitejärjestelmän kehittyminen on tuonut teille nimet ja numerot, joiden mukaan talot paikannetaan. Vaikka teiden nimissä on mukailtu kyseisten paikkojen nimiä niin puheesta on silti poistunut monia entisiä paikkojen nimiä, joita alueella kulkiessa käytettiin. Vanhemmat ihmiset ja vielä minunkin ikäluokkani muistaa muistaa Eskonahteen, Sammalistonmäen, Kaakkoahteen, Lehmiojan ja monet muut paikat matkan varrella. Kuru-Ruovesi-tien kunnostuksen jälkeen on oikaistu myös Ylöjärvi-Kuru-tie, joten samalla tavalla siellä paikkojen nimet valitettavasti eivät kulje puheessa mukana kuten ennen kun tiet eivät enää kulje mutkitellen samoja paikkoja. Sillatkaan eivät nykyään teiden uusimisen jälkeen enää erotu tiessä kuten ennen. Liikenneturvallisuudelle tämä on tietenkin hyvä  ja säilyyhän järvimaisema silti, mutta vanhojen siltojen maisema muuttuu. Onneksi monia siltoja suojellaan museosiltoina kuten esimerkiksi Tampereen Teiskossa Aunessilta ja  Ylöjärven Viljakkalassa Inkulansilta. V.1898-99 ikuiseksi ja varmaksi tulen vaaraa vastaan rakennettu 46,5 m pitkä ja 5m leveä Aunessilta Tampereen Teiskossa oli käytössä vuoteen 1983 saakka. Nyt silta on museosiltana ja vieressä kulkee uusi Kaitaveden silta.

 Aunessilta

Inkulansilta

Uusia teitä kulkiessa alueen luonto on kauempana kuin vanhoilla teillä, joten halutessaan aistia, kokea ja nähdä alueen luonto on valittava vanhoja teitä. Monilla teillä on onneksi myös levähdyspaikkoja näiden kauniiden ja perinteisten maisemien kohdalla kuten Virroilla Torisevalla tai Teiskossa Kaitaveden sillalla ja alueen kansallispuistoissa Seitsemisessä ja Helvetinjärvellä saa mahdollisuuden kulkea ja ulkoilla koskemattomammassa luonnossa. Lähes joka kesäisiin kulkureitteihini kuuluu myös Ruovedellä Siikalahdentie mäkineen, mutkineen ja hiekkapölyineen sekä vuonna 1990 nimetty museotie Ruoveden ja Kurun välisellä tieosuudella. Museotietä kulkiessa voi nähdä maiseman lisäksi säilytettyjä, ennen käytettyjä puisia kaiteita ja kivisiä kilometripylväitä ja samalla maiseman ihastelun lomassa voi vaan ihmetellä miten tuota tietä ennen kuljettiin.

Serkkuni Tiinan kanssa pyöräilimme paljon ja muistan miten edellisen mäen alastuloon otettiin aina mahdollisimman kova vauhti, että tuo vauhti veisi mahdollisimman ylös seuraavaan mäkeen. Tie oli kapea varsinkin mutkissa eikä näkyvyys mäkisellä ja mutkaisella tiellä ollut kovin hyvä. Takapyörä saattoi joskus joutua hiekassa liirtoon niin, että löysi itsensä ojanpohjalta tai tuli kiire jarruttaa kun mutkasta yllättäen tuli auto. Pyöräilykypäriä ei ollut, mutta onneksi liikennekin oli vähäisempää. Lehmiojan ahteesta isänikin muistaa tulleensa kotiin Kantojärvelle nenä verissä pyörällä kaaduttuaan. Kerran on viety yhtä pojistani haava takaraivossa aivotärähdyksen saaneena Ruovedelle lääkäriin pudottuaan kallion reunaa alas. Hirvet, majavat, metsäkauriit, jänikset, ketut, sudet, käärmeet ja karhut  näyttävät myös merkkinsä alueen maastossa, jotkut pelottavinakin, mutta silti samoamme metsissä, nousemme liukkaita kallioita, tarvomme soisten metsäjärvien rannoilla ja ihailemme taivaanrantaa ja humisevaa metsää mäkien päältä. Ajamme myös ilolla uutta, hyvää ja nopeaa tietä Kurusta Ruovedelle, mutta mikään ei voita sitä mäkistä ja mutkaista tietä hiekkapölyineen ja tienvarsikukkineen vaihtelevassa metsä- pelto- ja järvimaisemassa, mikä joka kesä pitää jollakin alueen vanhalla pienellä maantiellä kokea. Suotta ei J.H. Erkon kirjoittamat Hämäläisten laulun sanat tunnu juuri oikeilta näitä maisemia kuvaamaan:   

On mulle Suomi suloisin,

Vaan Häme siitäi kallihin.

Sen tuskin tiedän vertaista,

Niin kaunista, niin herttaista,

Kuin kulta Hämeen maa.

Lempeitä laaksoin lehtoja,

ja lintuin laulupuistoja,

Ja marjaisia kankaitaan

En unhoittaa voi milloinkaan,

Oi Hämeen kallis maa!

Oi Hämeen pellot viljavat,

Ja kasket kullan loistavat,

Ja tuhannet sen tuomistot,

Sen niityt, norot, varjostot,

Ei maata vertaistaan!

Kuin taivas tääll’ on loistoisa

Ja iltatähti kultaisa,

Ja ruskot yhtä runsahat,

Syys-öiden sähköt leimuvat

Ja talvet suojaisat!                  

Naistenpäivän naisasiaa

Viime vuonna kirjoitin  naistenpäivänä suvun naisista ja vaikka suvuissani riittäisi mainitsemisen arvoisia naisia vaikka kuinka, ajattelin tänään kirjoittaa yleisemmin itse naistenpäivästä ja naisista. Naistenpäivän historia alkaa oikeastaan 1800-luvulta New Yorkista, kun vaatetehtaiden naistyöntekijät järjestivät lakkomielenosoituksen työolojensa parantamiseksi 8.3.1857. Sadat työläisnaiset lakkoilivat pieniä palkkoja sekä epäinhimillisiä työaikoja ja työoloja vastaan. 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa useissa maissa julistettiin kansallisia naisten päiviä naisten oikeuksien ja osallistumisvapauksien saavuttamisen kunniaksi ja työväenliike taisteli naisten tasa-arvon puolesta. Varsinaisesti kansainvälinen naistenpäivä sai alkunsa Kööpenhaminassa elokuussa 1910 pidetyssä sosialististen naisten kongressissa, missä päätettiin alkaa viettämään  naisten päivää newyorkilaisten naisten mielenosoituksen muistoksi. Suomesta tuohon kongressiin osallistuivat kansanedustajat Hilja Pärssinen, Miina Sillanpää, Aura Kiiskinen, Hilda Herrala ja Ida Aale-Teljo. 1970-luvun lopulla naistenpäivästä tuli YK:n teemapäivä ja ensimmäistä kansainvälistä naisten päivää vietettiin 8.3.1975.

Naistenpäivän perinteen aloitti Suomessa sosialistinen naisliike vuonna 1911 osana taistelua naisten oikeuksien puolesta. Vuonna 1918 työväen naisliike hajosi kommunisteihin ja sosiaalidemokraatteihin ja kummatkin alkoivat viettää naistenpäivää omilla tahoillaan. Sotien aikaan juhlia ei järjestetty ja naisliikkeidenkin huomio oli muissa asioissa, mutta sotien jälkeen työväen naisjärjestöt jatkoivat naistenpäivän viettoa rauhan ja tasa-arvon ajatuksin. Tosin sotien aikaan naiset tekivät mielestäni valtavan hyvää ja arvokasta työtä rintamalla ja kotona sotaan liittyvien asioiden lisäksi myös naisten aseman ja arvostuksen eteen. 1970-luvun jälkeen Suomessa kuten muissakin teollisuusmaissa naistenpäivän vietto muuttui ja juhlissa alkoi korostua huomaavaisuus naissukupuolta kohtaan tasa-arvon teemojen sijaan.

Alkujaan naistenpäivä ei siis tarkoittanut päivää, jolloin naisille ostetaan kukkia ja lahjoja tai muuten osoitetaan huomiota hemmottelemalla ja edelleenkin 8.3. vietettävänä naistenpäivänä tulisi muistaa, että vaikka meillä naisten asiat ovat kehittyneet, niin ei aina ole näin ollut ja vieläkin on maailmalla naisia ja tyttöjä joiden asema ja olot ovat kaukana meidän suomalaisten naisten ja tyttöjen elämästä. Tasa-arvoon, oikeudenmukaisuuteen ja rauhaan maailmalla päästään vain parantamalla naisten koulutusmahdollisuuksia, terveydenhuoltoa, ehkäisemällä naisiin ja lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa sekä ottamalla naiset mukaan päätöksien tekoon ja politiikkaan. Tiedotusvälineistä saamme kuitenkin lukea lähes päivittäin uutisia ja raportteja, joista näemme miten eriarvoista naisten elämä eri puolilla maailmaa on ja miten naisten oikeuksien ja tasa-arvon toteutumisen tiellä on monia esteitä.

Tänään iloitsemme kuitenkin siitä, että saamme olla naisina ja tyttöinä Suomessa ja että aikanaan on esi-isämme ja -äitimme tämän tasa-arvon meille saavuttaneet. Juhani Aho kirjoittaa 1899 ilmestyneessä Lastuja kirjassaan kappaleessa Äitien muistoksi ensin kuvailtuaan suomalaisen naisen, äidin elämää näin:

"Sillä tavalla kasvoikin heistä itsenäisiä ja voimakkaita luonteita, jotka kokemusten sekä sisällisten että ulkonaisten kilvoitusten koulussa kehittyneinä olivat edellä muista sisaristaan ei ainoastaan luonteen lujuudessa ja sen puhtaudessa, vaan myöskin maallisessa ymmärryksessä."

Juhani Ahon kuvauksen kaltaiset naiset sekä yhteiskunnassa ennen ja nytkin vaikuttaneet naiset kuten esimerkiksi Miina Sillanpää, Hilja Pärssinen, Minna Canth, Hedvig Gebhard, Elisabeth Rehn, Tarja Halonen ja monet muut ovat olleet merkityksellisiä Suomen naisille ja koko yhteiskunnalle, mutta yhtä lailla kuvauksen kaltaisilla naisilla suvuissa ja perheissä on ollut tärkeä rooli naisten aseman ja arvostuksen kehittymisessä ja ylläpysymisessä. Juhani Ahon sanoin "totiset, etevät ja itsenäiset äidit kasvattavat totisia, eteviä ja itsenäisiä poikia", ja myös tyttöjä. Ahon lauseessa totisuus kuvaa tuon 1890-luvun käsitystä naisesta, jolloin iloisuutta taidettiin pitää huolettomuutena eikä niin arvostettuna äidille ja naiselle, joten sen ajan naiskäsitys hyvää tarkoittavassa lauseessa saa nykypäivän naisen miettimään, mikä se naisen asema silloin oli ja mitä häneltä odotettiin.

Tänään naisten onnittelujen mukana toivon välittyvän myös ajatuksen niistä tärkeistä ajatuksista, jotka päivään liittyvät. Saavuttamiemme asioiden eteen on tänäkin päivänä yhteiskunnassamme tehtävä työtä, koska kerran saavutettu ei vaalimatta pysy eikä se esimerkkiä näyttämättä seuraavalle sukupolvelle siirry. Opettaja, kansanedustaja ja kirjailija Hilja Pärssisen (1876-1935) sanoilla " Sinä nöyryyttä neuvot lapsille ja laitat ruuan ja vaatteet, mut unohdat innon ja uljuuden ja kauniit kantavat aatteet" toivon kaikille hyvää naistenpäivää sekä intoa pitää rauhan, tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden aatteita yllä niin, että tulevatkin sukupolvet voivat saavutuksista nauttia.

Hermanni Juhonpoika Kantojärvi 1840-1875

Hermanni Juhonpoika Kantojärvi (1840-1875) syntyi Kurussa Petäjälamminkylässä Kantojärvellä elokuussa 1840. Isä Juholla oli yksi poika Johan ensimmäisestä avioliitostaan, mutta ensimmäisen vaimon Justinan kuoltua hän meni naimisiin  Hermannin äidin Marian kanssa. Heille oli ennen Hermannia syntynyt poika ja kaksosina tyttö ja poika, mutta kaikki nämä kolme sisarusta kuolivat ennen Hermannin syntymää pikku lapsina.Myöhemmin Hermannille ja Johanille syntyi viisi nuorempaa sisarusta, joista kolme eli aikuisikään saakka. Hermannin vanhin veli jäi asumaan Kantojärven torppaa, joten muut pojat lähtivät muualle töihin.

Hermanni muutti kotoa pois 19-vuotiaana vuonna 1859. Hän oli ensin muutaman vuoden Ruovedellä taloissa renkinä, mutta meni sitten yhdessä 1860-luvun alussa nuoremman veljensä Markuksen kanssa töihin Kuruun Vaakaniemeen Toikolle, missä isäntänä oli naapurissa Lähdekorvella syntynyt Antti Toikkonen. Kantojärvellä ja Antti Toikkosen lapsuudenkodilla on ollut välimatkaa vain noin kilometri. Toikolla Hermanni käytti nimeä Hildén ja Markus vanhempiensa entistä nimeä Hjelt, vaikka perhe kotona oli jo Kantojärviä. Markus on rippikirjoissa merkitty mieleltään vajaaksi, joten hänelle on varmasti ollut tärkeää, että veli Hermanni on ollut hänen kanssaan samassa paikassa. Markus palasi muutaman vuoden kuluttua takaisin kotipaikalle ja asettui asumaan ja työskentelemään juuri tuonne Lähdekorpeen.

Toikolla ollessa Hermanni tapasi puolisonsa Karoliinan. Karoliina Amanda Antintytär on joissakin kirkonkirjoissa merkitty Karoliinaksi ja joissakin Amandaksi. Vihkitiedoissa ja Karoliinan muuttotiedoissa hän on Amanda, mutta Kurun puolella Karoliina. Ilmeisesti hän on sitten kuitenkin käyttänyt tuota Karoliina nimeä puheessaan. Pari on vihitty Tampereella 24.6. 1869 ja sen jälkeen Karoliina on muuttanut myös Toikolle.Toikolla ollessa Hermannille ja Karoliinalle syntyi Matilda, Tildaksi kutsuttu tytär 7.10.1869. Tildan ollessa nelivuotias perhe muutti Teiskoon Hatanpään Lehtimäen torppaan. Hermanni ei itsellisen torpparin elämästä kauaa päässyt nauttimaan, sillä muutaman vuoden kuluttua tästä hän kuoli nuorena vain muutama kuukausi ennen 35-vuotissyntymäpäiväänsä.  Nuorena leskeksi jäänyt Karoliina meni uudelleen naimisiin. Tytär Tilda tapasi aikuistuttuaan kurulaisen Edvard, Eetu Taipaleen, meni tämän kanssa naimisiin ja hänestä tuli Kurun Olkitaipaleen kylässä olevan Taipaleen talon emäntä. Hermanni Juhonpoika Kantojärven (myöh.Hildén ja Lehtimäki) suku jatkuu siis edelleen Kurun Parkkuussa. Hermanni oli myös veljenpoikansa Matti Kantojärven kummisetä.

Toikon renki Herman Johansson ja piika Amanda Karoliina Andersdr vihitään 24.6.1869 Tampereella.

Tilda-tytär syntyy 7.10.1869 Kurussa.

 Tildan serkun Matti Kantojärven pojanpojanpojantyttärienpojat Antto, Atso ja Mikko tutustumassa 1990-luvulla Kurussa Taipaleen tilalla lehmiin, joita heille niin laitumella kuin navetassa esitteli Tildan pojanpojanvaimo Hilkka.

Viuhkan sivuilta v.1946

Viuhka - lehdessä kirjoitettiin vuonna 1946 sähköisestä toveruudesta naisten ja miesten kesken. Edellisessä numerossa oli ollut kirjoitus työpaikkojen sähköisestä tunnelmasta, jos siellä on sekä naisia että miehiä. Naisten työnteko ja vapaa-ajan harrastaminen kodin ulkopuolella, tasa-arvo, äänioikeus sekä kouluttautuminen olivat tuolloin korostetun tärkeitä naisten keskuudessa, joten vastauksena aiempaan kirjoitukseen haluttiin tässä numerossa korostaa,että työkavereita ja ystäviä voidaan sukupuolesta huolimatta olla eikä sähköistä ilmapiiriä naisten puolelta ole ja, että miehet edelleen liikaa pitävät naisia sukupuoliolentoina. Lehtijutussa pohditaan miten mies helpommin kääntää asian työssä sukupuoleen liittyväksi, vaikka nainen esittäisi asiansa täysin asiallisesti ja sukupuolettomasti. Esille kirjoituksessa nousee myös naisten ja miesten erot hallita tilannetta, jos sähköisyyttä tilanteessa ilmeneekin. Toisaalta lehden kirjoitus tuo esiin myös suomalaisen naisen naisellisuuden ja epänaisellisuuden ja pohtii onko se epänaiselllisuus juuri tämän sähköisyyden hallitsemista. Naisten sähkön säännöstelyyn viitataan jutussa kevennykseksi myös Runebergin sanoin:  

          "Lie tuntenut sa joskus, ihmisten,
            kun kuljit joukoss´ elon tantereella,
            Kuink´ outo voima, pakko sisäinen,
            toist´ ihmistä voi toiseen taivutella;
            näet muodon, äänen kuulet, riemastut,
           vaan et voi virkkaa miks´ niin ihastut."

Vahvistukseksi kirjoitukseensa toimittaja oli haastatellut miesten parissa työskenteleviä naisia ja isäni kummitäti ja pappani Antin serkku helsinkiläinen Aune Kärkäs (1908 - 1986) oli myös päässyt lehteen.

Ote Viuhka-lehdestä 6/1946:

Viuhka-lehden kuva Aunesta 1946

"Rouva Aune Kärkäs, joka konttorityöhön kyllästyneenä vaihtoi kirjoituskoneensa turkisleikkaajan veitseen (viisas ja ennakkoluuloton tyttö!) ei myöskään myönnä yleensä tuntevansa miehisiä tovereitaan kohtaan muuta kuin kemiallisen puhdasta toveruutta. "Ja mikäli olen huomannut, saan esim. nuorempien työtovereitteni taholta (turkisleikkaajien ammattikunta on toistaiseksi miesvoittoinen) osakseni sitä samaa. Vanhemmat miesturkkurit taas näyttävät pitävän meitä naisia vähän niinkuin tunkeilijoina ja näkisivät meidät  mieluummin neula kuin veitsi kädessä. Mutta tätäkään suhtautumistapaa, niin naisellisuudestamme muistuttavaa kuin se onkin, voi tuskin pitää enempää sähköisenä kuin sähköistävänäkään." Mikä oli todistettava."

Lehdessä on turkisleikkaajana toimineen Aunen lisäksi haastateltu mainospäällikkö Sirkku Junttua, näyttelijätär Aino-Inkeri Notkolaa ja toimittaja Tuulikki Tenhoa. Viuhka oli vuonna 1945 perustettu naistenlehti, jonka tunnuslauseena  oli ”pirteä, valpas ja ennakkoluuloton kuin nykyajan nainen". Lehti ilmestyi 1960-luvulle saakka ja sisälsi paljon muotiin, kauneuteen ja sisustamiseen, mutta myös ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin asioihin liittyviä asioita naisten näkökulmasta.

Liisa ja Tuomas

22-vuotias Liisa Antintytär lähti vuonna 1804 Virroilta Pirttijärven talosta piiaksi Huittisiin. Liisa oli Virtain Tyrkön Pirttijärvellä asuneiden Antti Yrjönpojan ja Sofia Erkintyttären seitsemästä lapsesta vanhin. Liisa oli Huittisissa kymmenen vuotta. Siellä hän tapasi miehensä Tuomas Juhonpojan heidän ollessa samaan aikaan töissä Loimaan Lähteenmäen talossa, minne Tuomas oli lähtenyt rengiksi 17-vuotiaana. Tuomas oli Liisaa kahdeksan vuotta nuorempi. Tammikuun 2.päivänä 1814 Tuomas ja Liisa vihittiin ja samana keväänä he muuttivat yhdessä Virroille Pirttijärvelle Liisan kotitaloon. Lopun elämänsä he asustivat itsellisinä Pirttijärvellä. Perheeseen syntyi kuusi lasta; Kaisa, Juho, Kaapo, Esteri, Ulla ja Sofia. Liisan isä oli kuollut muutama vuosi Liisan Huittisiin lähdön jälkeen, mutta äiti Sofia asui Liisan ja Tuomaksen perheen kanssa kuolemaansa saakka. 1800-luvun puolessa välissä talon nimi muuttu Pirttimäeksi.

Tuomas ja Liisa vihitty 2.1.1814 Huittinen Loimaa Lähteenmäki

Liisan ja Tuomaksen nuorin lapsi Sofia sai nimensä Liisan äidin Sofian mukaan. Pieni Sofia eli vain 3 kk. Hän kuoli 22. tammikuuta 1828. Harmillinen yhteensattuma on Sofian ja mummunsa kuolemissa, sillä mummu kuoli saman päivänä 27. tammikuuta kuin tyttärentytär haudattiin. Virtain kuolinkirjassa Sofia-mummun kuolinsyyksi on merkitty vanhuus, mutta varmaankin on tyttärentyttären hautauspäivällä ollut silti merkitystä mummun jaksamiseen. Sofia-mummu oli kuollessaan 71-vuotias.

Tuomas Juhonpoika oli syntynyt joulukuussa 1790 Huittisissa Korkeakoskella Hurrilla. Kirsti-äiti kuoli 34-vuotiaana Tuomaksen ollessa 3-vuotias. Isä Juho Markuksenpoika meni uudelleen naimisiin muutaman vuoden kuluttua ja myöhemmin Tuomas sai kahden isosiskon jälkeen vielä kolme nuorempaa sisarta. Tuomaksen sisaruksista Leena ja Juho tulivat 1820-luvun alussa myös Virroille Pirttijärvelle. Tuomaksen isä  perheineen asusti koko elämänsä Korkeakoskella Hurrilla ja myöhemmin vanhimpien lasten kotoa lähdettyä siellä Juhalan töllissä, missä hän vuonna 1825 kuoli vanhuuteen myös 71-vuotiaana kuten poikansa anoppi.

Liisasta ja Tuomaksesta heidän sukunsa jatkuu itseeni heidän tyttärensä Esterin kautta. Esteri lähti piikomaan Ruovedelle ja asettui asumaan Ruoveden Visuvedelle puolisonsa Heikin kanssa. Heidän vanhimman tyttärensä Marian ja hänen puolisonsa Antto Palosen vanhin tytär Iita Maria  meni aikanaan naimisiin virtolaisen Santeri Mäen kanssa asettuen asumaan Virtain Vaskivedelle. Santerin tytär Emma Rantanen on mummuni Aunen äiti. Pirttimäen Sofia - mummusta on muuten suora naislinja itseeni; Sofia, Liisa, Esteri, Maria, Iita Maria, Emma, Aune, Eila ja minä. No, minusta se katkeaa, koska itselläni on vain poikia, mutta sisareni tytär Anni saattanee tätä naislinjaa jatkaa ja onhan Emmalla Aune-mummuni lisäksi tyttäret Kaisa ja Kerttu, joilla on tyttäriä tyttärineen ja lisäksi hänen sisarellaan Hilja Leppämäellä on tyttäriä ja tyttärentyttäriä myös. Väliä minun ja esiäitini Sofian syntymillä on 209 vuotta.

Kortit kertovat

Suvun ja kotiseudun historian harrastamisen myötä olen kerännyt myös vanhoja postikortteja. Postikorttien historia on alkanut Itävallasta, mistä korttien käyttö on levinnyt Saksaan ja myöhemmin myös Suomeen. Suomessa postikortteja on saanut virallisesti lähettää vuodesta 1871. Postimuseossa on esillä kaksi ensimmäisten joukossa lähetettyä korttia, jotka Sakari Topelius on lähettänyt veljelleen. Sieltä on saatavissa myös paljon muuta postin historiaan liittyvää tietoa. Kuvalliset postikortit yleistyivät 1890-luvulla ja niitä alettiin painaa sarjatuotantona. Alkuun kuvallisista postikorteista  suurin osa tuotiin ulkomailta ja niihin painettiin erilaisia suomen- ja ruotsinkielisiä tervehdyksiä. 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa postikortit olivat tervehdysten ohella myös tärkeä tiedotusväline. Tärkeät tapahtumat kotimaasta ja ulkomailta kuvattiin postikortteihin ikään kuin uutiskuvina. Tapahtumien ohella tärkeät henkilöt, keksinnöt ja rakennukset olivat yleisiä korttien kuva-aiheita. Postikorteissa kuvattiin myös kansallismaisemia ja suomalaisten suurmiesten kuvia. 1900-luvun alussa valokuvien käyttö postikorteissa yleistyi  ja nopeasti jokaisella paikkakunnalla Suomessakin oli oma korttinsa, joka kuvasi kaupunkia, paikkakuntaa tai sen maisemaa.

1900-luvun alussa suosittuja olivat eri maiden hallitsijoita esittävät kuvat.

 

Lapsena keräsin maisemakortteja, joita ystävät, sukulaiset ja perheenjäsenet lomamatkoiltaan perheellemme lähettivät. Tuolloin 1970-1980-luvulla sain usein kortteja ympäri maailmaa, mutta tänä päivänä vastaavat kortit ovat harvinaisia, mutta sitäkin iloisempia yllätyksiä postilaatikossa. Suvussani on säilynyt joitakin vanhoja lähetettyjä kortteja eri maista ja kaupungeista. Helsinkiläinen 6-vuotias Aune sai kortin äidiltään Tampereelta kesällä 1914 äidin ollessa sukuloimassa ja Aune oli jäänyt kotiin. Tammerkoskea esittävän kortin takana Olga-äiti kertoo nukkuneensa ladossa sisarensa luona ja auttaneensa tätä vauvan hoidossa. Äiti kertoo ikävöivänsä Aunea ja toivottaa hänelle hyvää vointia kuten myös sukulaisille, joiden hoiviin Aune on Helsinkiin jäänyt. Tammikuussa 1911 pappani Antin täti Olga lähetti Amerikasta Pittsburghista kortin äidilleen Edla Kantojärvelle. Paikallista sairaalaa esittävän postikortin takana Olga kiittää äitiään kirjeestä, kertoo äidilleen Aune-tyttären olleen sairaana, mutta olevan jo toipumaan päin ja lähettää sydämellisiä terveisiä vaarille ja koko perheelle.

Tampere 1914

Pittsburgh 1911

Historianharrastajalle postikorteista syntyy tarinoita kuvien ja lähettäjien viestien lisäksi myös postimerkeistä, postileimoista sekä korttien kuvien takana olevista taiteilijoista. Akseli Gallen-Kallelan maalauksia esittävät postikortit ovat kuin taideteoksia samoin kuin sukulaistädiltä Aunelta aikoinaan saamani korttisarja, joka sisältää useita kuvakortteja keskieurooppalaisten taiteilijoiden maalauksista. Merkityksettömiä eivät ole postikorttien herättämät tunteet ja muistotkaan. Oman elämäni varrelta olen säästänyt maisemakorttien lisäksi mm. Rakkautta on....-postikortteja sekä jossakin vaiheessa muotiin tulleita horoskooppikortteja sekä ystävänpäiväkortteja tai muuten vain jostakin syystä itselleni merkityksellisä tai kauniita kortteja. Säilytettävien korttien joukossa on myös muutamien sukulaisten ja tuntemieni ihmisten kuten Raija Kukkosen, Jarmo Lehdon, Joel Åfeltin, Liisa Peltosen ja Irma Hakalan maalauksista ja valokuvista tehtyjä postikortteja.

Taidekortteja Keski-Euroopasta

Kortteja Gallen-Kallelan maalauksista

Myös laivakortit kertovat omaa historiaansa.

Liedenpohja

Liedenpohja on Virtain kylä noin 20 kilometriä Virroilta Alavudelle päin Toisveden rannalla. Suunnilleen saman verran on matkaa Alavudelle.  Liedenpohjassa nimen historiasta kerrotaan, että kylä on saanut nimensä ensimmäisten  asukkaiden tullessa soutaen lahdenperään. Edellä kulkenut oli sitten löytänyt erämiesten vanhan leiripaikan ja tulisijan ja tokaissut toisille, että tässä on lieden pohja. Tästä tulijat ajattelivat että paikalla on ennenkin ollut ihmisiä ja päättivät jäädä sinne. Ja näin oli paikka saanut nimeksi Liedenpohja.

Liedenpohjassa on erään hiekkakankaan keskellä syvä rotko, hiekkahauta nimeltään Ilmarisen hauta.  Mäen ja Vasaman 1955 toimittamassa kirjassa Kotiseutuni Pirkkalanpohja kerrotaan, että Kalevalasta tunnettu Seppo Ilmarinen oli kerran halunnut kääntää Liedenpohjasta Näsijärveen lähteneen laskujoen virtaussuuntaa pohjoisesta etelään ja pyytänyt avukseen jättiläisen nimeltään Ilma-Isto.  Ilmarisen käskystä Ilma-Isto oli sitten kerran seissyt Toisveden rannalla lapio olalla aikoen kaivaa kanavan Toisvedestä Kukkolampeen yhdistääkseen Lapuanjoen vesistön Toisveteen ja Näsijärven vesistöreittiin. Mittaillessaan tätä kannasta hän pisteli välillä kuoppia maahan. Rasin nevan kohdalla hän oli nostanut koko lapiollisen ja näin oli syntynyt neva. Puolivälissä Maanselän kannasta hän pisti lapiollaan kaksi täyttä pistoa, mutta kolmannella pistolla lapio katkesi. Jättiläinen suuttui ja jätti kanavan kaivamisen kesken. Jäljelle jäi hiekkahauta, jota siis Ilmarisen haudaksi kutsutaan ja tarinaa tänäkin päivänä Liedenpohjassa kerrotaan.

Liedenpohja liittyy omaan sukuuni äitini mummun Emma Rantasen (1892 - 1973) os. Mäki kautta. 1700-luvun puolivälissä asettui Kangasalla syntynyt sotilas Joseph Skrifvare (1737 - 1801) Virroille Liedenpohjaan ja meni naimisiin virtolaisen Helena Matintyttären (1729 - 1806) kanssa. Liedenpohjan Kallialassa asuneet esivanhempani Joseph ja Helena Skrifvare saivat viisi lasta. Vanhin poika Simon jäi isännöimään Kallialaa ja tyttäristä nuorin, esiäitini Regina (1769 - 1844) meni naimisiin Johan Johaninpojan (1761 - 1838) kanssa. Heidän kotinsa oli Vaskivedellä Lähdeahossa. Reginalla ja Johanilla oli kahdeksan lasta, joista nuorimmat olivat kaksoset Erik ja Ulriika. Ulriika kuoli kotonaan naimattomana 48-vuotiaana, mutta Erik (1809 - 1861) avioitui Virtain Havangalta kotoisin olleen Joonas Ingemarinpoika Friskin ( 1755 - 1834) tyttären Walborgin (1800-1874) kanssa ja heidän sukunsa jatkuu tyttärensä Liisan pojan Santeri Mäen kautta aina nykypäivään saakka. Santerilla ja vaimollaan Idalla oli kahdeksan lasta; Emma, Ida, Aleksi, Seena, Antti, Impi, Hilja ja Heikki, joiden kautta sukua on tänä päivänä ympäri Suomea, mutta edelleen myös Vaskivedellä Virroilla.

Suomenmaan hintaa piilottamassa

Virroilla kuten myös alussa mainitsemassani Kotiseutuni Pirkkalanpohja kirjassa kerrotaan Virtain Liedenpohjaan liittyvää toistakin tarinaa. Perimätiedon mukaan Suomen sodan aikaan vuonna 1808 ruotsalaiset sotapäälliköt myivät Viaporin linnan venäläisille suuresta kultamäärästä. Näitä linnan lunnaita lähdettiin kuljettamaan hevosilla Pohjanmaan kautta Ruotsiin, mutta Virroilla takaa-ajavat suomalaiset saavuttivat tämän "Suomen hinnan" kuljettajat. Nämä hätääntyivät ja ajoivat vanhalta sotatieltä sivuun ja hautasivat kulta-arkun Maanselän kannaksella Ylä-Liedenpohjan talon maalla lähelle Ilmarisen hautaa. Tätä tukee myös se, että Virtain puolella oli nähty kulta-arkku kahden  hevosen vetämillä kärryillä, mutta Alavudella Sapsalammin kohdilla arkkua ei enää kyydissä ollut. Tätä  kulta-arkkua etsitään Liedenpohjassa edelleen, joten taidanpa ensi kesänä esivanhempieni jalanjälkiä etsiessä etsiä myös kyseistä kulta-arkkua, Suomenmaan hintaa.