Tervetuloa sivustolleni! Täällä kirjoitan tarinoita suvuistani ja kotiseudustani sukututkimusharrastukseeni liittyen. Tarinoiden sisältö on kerätty muistitiedoista ja valokuvista, luettu, kuultu, tutkittu ja tulkittu seurakuntien dokumenteista, kirjoista, lehdistä, päiväkirjoista, kirjeistä yms. Kaikki kiitos, kritiikki ja tieto on tervetullutta,koska uteliaisuuteni näihin asioihin on loputon....Käytetty lähdemateriaali tulee kirjoituksissa tavalla tai toisella esiin. Kuvat ovat pääasiassa omiani tai sukulaisilta saatuja. Mikäli joku kokee tarpeelliseksi lainata tekstin osia, tulee lähdetieto merkitä oheen. Kokonaisen tarinan tai valokuvan käyttämiseen on kysyttävä minulta lupa. Mukavia hetkiä tarinoideni parissa!

sunnuntai 29. huhtikuuta 2012

Muuttokirjat

Seurakuntien muuttokirjat ja muuttoluettelot antavat sukututkijalle monia mielenkiintoisia tietoja suvun jäsenistä. Seurakuntalaisten muutoista on pidetty kirjaa eri seurakunnissa ja eri aikoina hyvin vaihtelevasti ja eri tavoin. Muuttoluettelossa on useimmiten nimi, mahdollinen asema tai ammatti, ikä, muuttopäivä, mistä ja mihin muutti, viittaus saman vuoden rippikirjan sivulle ja muuttokirjan numero. Muuttokirja eli muuttotodistus, atesti on asiakirja, joka seurakunnasta toiseen muuttavan henkilön piti pyytää asuinpitäjänsä papinkansliasta ja toimittaa muuttoseurakuntaan. Muuttokirjan voi löytää siis tuloseurakunnan arkistoista, lähtöseurakunnassa niitä ei arkistoitu.  Muuttokirjaan on usein merkitty enemmän tietoa kuin muuttoluetteloon. Siinä voi nimen lisäksi olla nähtävissä esimerkiksi syntymäaika ja -paikka, ammatti, vanha ja uusi asuinpaikka, tiedot ehtoollisella käymisestä, luku- ja kristinopin taito, aviosuhde, maine ja isorokkoa vastaan annettu rokotus tai muita muutossa huomioitavia asioita kuten ruumiin vamma tai siveellistä käytöstä koskevat tiedot. Muuttokirjalla saattoi olla isokin merkitys muuton toteutumiseen varsinkin jos heikkoudet tai elämäntavat viittasivat siihen, että tulijan arveltiin päätyvän vaivaishoidon rasitukseksi. 

Vanhimmat muuttokirjat ovat 1600- ja 1700-luvun vaihteen tienoilta, mutta varsinaisesti yhtenäisemmät muuttoasiakirjat alkavat seurakunnissa näkyä vasta 1700-luvun lopulla. Muuttokirja muuttajalla oli oltava 1800-luvun lopulle saakka. Omien sukulaisten tietoja ja muuttoja selvitellessä olen huomannut samankin alueen seurakunnissa olevan kirjaamiskäytännöissä paljon eroja. Toisessa seurakunnassa pappi on voinut olla tarkempi kuin toisessa ja samassa seurakunnassakin huomaa eroja eri pappien välillä. Kirjaamisen lisäksi eroja on siinä miten muuttokirjoja ja muita seurakunnan asiakirjoja on arkistoitu ja miten niitä on tähän päivään säilynyt. Muiden seurakuntien asiakirjojen tapaan muuttokirjojen lukeminen ja tulkitseminen on vaatinut opettelua. Ruotsinkieli ja vielä vanha sellainen, vanhat kirjaimet ja pappien käsiala vaativat välillä pitkää pinnaa ja opiskelemista. Alueen paikallishistoriankin tuntemusta tarvitaan, sillä seurakuntien ja pitäjien rajat ovat vuosien varrella muuttuneet monessa seurakunnassa.Välillä on pitänyt hakea apua kirjallisuudesta ja toisilta sukututkimusta harrastavilta.

Aune-mummuni mummun Maria Liisa Reetantyttären s.3.3.1857 Ruovedellä muuttokirjasta näkee, että hän on ollut piikana Virroilla Toisveden Antilassa ja muuttanut Virroille 1878. Nyt marraskuussa 1880 hän muuttaa takaisin Ruovedelle ja menee piiaksi Kangaspusun torppaan Kalliojärvelle. Muuttokirja kertoo, että hän on käynyt rippikoulun ja saanut ehtoollisen viimeksi 24.11.1879 Virroilla. Muuttokirjan mukaan hän käsittää kristinoppia kansan tavalla ja on elintavoiltaan nuhteeton.


Ruovedellä kesällä 1806 syntynyt ja 6-vuotiaana Kurun Kantojärvelle vanhempiensa ja veljensä kanssa muuttanut Maria muutti elämänsä aikana useamman kerran. Aikuistuttaan ja veljensä ryhdyttyä Kantojärven torppariksi Maria oli piikana Ruovedellä ja Messukylässä sekä muutamaan otteeseen myös Kantojärvellä, missä hän viimeiset elinvuotensa vietti sekä piikana että vaivaishoitolaisena. Tässä yksi hänen muuttokirjoistaan vuodelta 1845, jolloin hän muutti Messukylän jälkeen Ruovedelle ensin piiaksi Pihlajamäkeen ja sitten Hammoon.

Tuomas ja Liisa, esivanhempani Aune-mummuni mummun Iita Maria Mäen os. Palosen äidin sukuhaaran kautta, muuttivat helmikuussa 1814 Huittisista Virroille. Nämä Huittisista saadut muuttokirjat ovat arkistoituna Ruoveden seurakunnassa, sillä tuolloin Ruovesi oli Virtain kappeliseurakunnan emäseurakunta ja näin muuttaneiden muuttokirjat löytyvät sieltä. Liisan muuttokirjasta näkee, että hän oli muuttanut Huittisiin vuonna 1804 Ruovedeltä. Liisa on syntynyt Virroilla Pirttijärvellä ja sinne hän myös Huittisista löytyneen puolisonsa kanssa palasi. Tuomas ja Liisa oli vihitty juuri muuttoa edeltävästi tammikuussa 1814, joten muuttokirjoissakin heidät on merkitty toinen toisensa puolisoina.

maanantai 23. huhtikuuta 2012

Marjastusta

Otin eilen pakastimesta viimeiset mustikat. Tein mustikkapiirakkaa. Mustikkapiirakan ja -kiisselin ohella meidän perheen ehdoton mustikkaherkku on mustikkamaito, joka varsinkin tuoreista mustikoista tehtynä kuuluu olennaisena osana loppukesän tunnelmiin ja herkkuihin. Ennenhän sitä sai vain kesällä, mutta nykyään pakastimien ansiosta siitä voi nauttia myös talvella, vaikka eihän se sama ole kuin niistä juuri poimituista marjoista. Lapsena keräsin itse  mustikoita kuppiin sen verran, että jäi maidolle tila. Samoin tekivät omat lapseni pieninä. Lähimetsästä oli helppo ja nopea käydä keräämässä jugurttimukillinen marjoja, lorauttaa maitoa sekaan ja nauttia kesän herkku pihakeinussa tai viltin päällä varjossa. Nykyään ahkerin kerääjä perheessämme on isäni. Nuorisokin odottaa mustikoita Kurun tuliaisina papan keräämänä ja kotoisa näky loppukesästä on mustikkamaitoa lusikoiva Aku Ankkaa lukeva lomaileva nuori mies. Nuorten muutettua kotoa pois tuo näky on entistä mieluisampi ja muistoja herättävämpi.

Marjastajat 1972
Marjastus on yksi sukuni perinteistä. Marjoja on kerätty ja säilötty ravinnoksi itselle, mutta myös myyntiin. Lapsena muistan miten Aune-mummu ja Kalle-pappa keräsivät mustikoita monia ämpärillisiä ja mummulan pihalla mustikan värjäämin sormin perkasivat niitä. Marjat menivät tuolloin myyntiin eikä niistä meille vieressä kinuaville lapsille montaa marjaa annettu. Tammelan torilla Tampereella mummun mustikat päätyivät kaupunkilaisten astioihin ja me lapset tyydyimme keräämään marjat omiin kippoihimme. Vanhempieni keräämät marjat päätyivät meille kotiin ja saimme nauttia hilloista, mehuista, kiisseleistä ja marjapuuroista.Vaikka marjoja saa nykyään kätevästi kaupasta ja marjojen myyjiltä, suvussani kerätään syksyisin edelleen marjoja säilöön. Ravinnon- ja vitamiiniensaannin ohella tärkeänä pidetään myös ulkoilua ja luonnossa liikkumista.

Marjastajat papan kanssa 1992
Mustikoiden ohella kesän herkkuihin kuuluvat vadelmat, lakat eli muuramet ja metsämansikat. Syksymmällä talteen kerätään puolukoita marjapuuroa ja hilloja varten. Metsämansikoita kerättiin aina pitkään heinänkorteen ja muuramia alueen useiden soisten järvien rannoilta. Marjastamassa oltiin usein myös isommalla porukalla. Kantojärvellä miesten tehdessä metsä- ja peltotöitä, naiset kävivät marjassa. Muistan myös useampia kertoja isäni tädin Saimin ja hänen ystävänsä naapurissamme asuneen Inkan olleen meidän mukana vadelmassa. Me lapset keräsimme tietyn sovitun määrän marjoja ja jos emme jaksaneet niin kauaa kuin aikuiset, niin leikimme lähistöllä tai istuimme kivien ja kantojen päällä juttelemassa ja napostelemassa keräämiämme marjoja. Sisareni ja serkkujeni kanssa pyöräilimme usein hakkuuaukeille, missä oli tuoreita vattupusikkoa ja söimme suoraan puskista suihimme ihanat vadelmat.Montakohan vattumatoakin tuli syötyä kun marjat oli kiire ehtiä saada suuhun ennen vierellä kerännyttä pikkusiskoa. Kyllä me marjoja myös pieniin astioihin kerättiin, sillä kun mustikat ja muuramet sekoitti hilloksi sai niistä hyvän herkun. Kuppiin marjoja, raikasta maitoa ja halutessa hiukan sokeria - helppo kesäinen herkku.


Metsien, hakkuuaukeiden, soiden ja niittyjen tarjoamien marjojen lisäksi tärkeänä osana loppukesään kuuluu myös pihapiirissä kasvatettavien viinimarjojen ja karviaisten kerääminen. Varsinaista sadonkorjuuta ennen ovat lapset aina saaneet syödä marjoja pensaista niin paljon kuin jaksavat ja varsinkin mustat viinimarjat ja karviaiset tekevät kauppansa suoraan pensaasta. Maistuvat ne aikuisillekin ja käyhän se meidän Veeti-koirakin niitä syömässä kun huomaa emännän ja isännänkin niillä herkuttelevan. Marjasadon ja ahkerien isovanhempien ansiosta saamme talvisin nauttia samojen pensaiden marjoja mehuksi keitettynä. Pakkaspäivinä ulkoilun jälkeen tai flunssaisena lämmin viinimarjamehu onkin parasta mahdollista juotavaa.

Isäni mummu Anna Kantojärvi (1879-1934) os.Uotila kasvatti ahkerasti viinimarjoja Kantojärvellä ja omaan tarpeeseen tulleiden marjojen lisäksi häneltä myös käytiin niitä ostamassa. Mummulassa Karjulankylässä Karralla  pappani Kalle (1922-1986) vaali mansikkamaataan tarkasti. Me lapset emme saaneet mennä mansikkamaalle keskenämme, mutta pappa kyllä antoi meille marjoja käydessämme ja muistan hänen niitä kotiimmekin tuoneen ja saimme niitä kupillisen tuoreina syödä ennen kuin äiti teki niistä hilloa. Vähän isompina saimme ottaa sovitun määrän mansikoita suoraan penkistä kunhan samalla hoidimme mansikkamaata sovitusti. Marjastus on harrastus monella sukulaisella ja juuri sain tuliaisiksi Luhalahdesta isän serkulta Salmelta herkullista kurpitsapuolukkahilloa ja serkkuni Minnan 5-vuotiaat kaksoset Saara ja Eetu ovat ahkeria metsässä kulkijoita. Niin siirtyvät tavat sukupolvelta seuraavalle.

Aikanaan on Kantojärveltä lähtenyt marjoja kesävieraiden mukana kaupunkiin saakka. Kantojärvellä syntynyt ja aikuisena Helsinkiin muuttanut isäni papan Anton sisar Olga (1886-1976) vieraili joka kesä synnyinkodissaan ja vei mukanaan  marjoja hilloja ja mehuja varten. 1940-luvulla Aune-tyttären päiväkirjoissa on monina kesinä mainintoja miten he pakkasivat marjoja laatikoihin ja kuinka ne kuljetettiin ensin laivalla Muroleesta Tampereelle ja sitten junalla Tampereelta Helsinkiin. Nykyihmisestä se tuntuu aika vaivalloiselta, mutta tuolloin se oli  luontevaa ja asiaan kuuluvaa ja päiväkirjamerkintöjen mukaan loman jälkeiset päivät Helsingissä kuluivat mehuja ja hilloja keittäessä. Pääsen siis varsin helpolla kun tänä päivänä saan kuljettaa poimitut marjat autonperässä kotiin, puhumattakaan siitä, että suurimmaksi osaksi saan vanhempieni ansiosta marjani valmiiksi kerättyinä, perattuina ja jopa mehustettuina suoraan kotiini.

perjantai 20. huhtikuuta 2012

Kyrön juuria

Tutkiessani sukujuuriani mummuni Eeva Kantojärven os. Mäkelän (1918-1968)  mummun Aleksandra Aallon os. Rajamäki (s.1865) äidin Anna Leena Matintyttären (1818-1867) puolelta päädyin Kurusta Ylöjärven kautta Hämeenkyröön. Anna Leenan vanhemmat olivat Matti Yrjönpoika (1795-1869) Hämeenkyröstä ja Hedvig Matintytär (1797 - 1877) Teiskon , nykyisen Ylöjärven Ruissalosta. Perhe asui Anna Leenan ja hänen kolmen pikkusiskonsa syntyessä Hämeenkyrössä Pentinmaalla, mutta muutti Anna-Leenan ollessa 8-vuotias Ylöjärvelle.

Anna-Leenan isä Matti Yrjönpoika syntyi kesällä 1797 Hämeenkyrön Pentinmaalla. Hänen vanhempansa ja isovanhempansa olivat asuneet useamman sukupolven ajan Hämeenkyrön Sarkkilassa Pietilän talossa. Matin isä Yrjö Heikinpoika (1758-1826) oli syntynyt Pietilässä, mutta veljensä jäätyä isännäksi Pietilään vanhempiensa jälkeen, Yrjö muutti perheensä kanssa Pentinmaalle. Yrjön isovanhemmista isoäiti Caisa Matintytär (1705-1782) oli Pietilästä. Isoisä Yrjö Martinpoika (1698-1761) Hämeenkyrön Pyöräniemen Mikkolasta  tuli Pietilään vävyksi mentyään 3.1.1725 naimisiin Pietilän tyttären Caisan kanssa. Hämeenkyrön historiassa kerrotaan Pietilän olleen yksi kolmesta Sarkkilankylän ensimmäisistä taloista. Lasse Iso-Iivarin laatimassa Hämeenkyrön taloluettelossa Pietilän ensimmäinen isäntä on vuosina 1540- 1552 ollut tämän sukuhaaran vanhin tiedossani  oleva esi-isä Per Sarkki. Hänen jälkeensä taloa on isännöinyt aina joku pojista, mutta vuonna 1705 taloon tuli isännäksi vävy,Margareta tyttären puoliso ja samalla siis Caisan isä Matti. Caisan puolison Pyöräniemen Mikkolasta vävyksi tulleen Yrjö Martinpojan äiti Gertrud Erikintytär (1663-1743) oli kotoisin Hämeenkyrön Kostulasta Poussalta.

Hämeenkyrön sukujuurien ansiosta olen viime aikoinan tutustunut aivan eri tavoin Hämeenkyrön historiaan kuin ehkä muuten olisin tehnyt. Aloittaessani tutkimaan sukujuuriani en tiennyt niitä täällä Ikaalisissa ja Hämeenkyrössä olevan, joten tuntuu mukavalta löytää niitä myös tästä läheltä. Toki olen harrastuksissa ja työssä sekä naapurikuntien yhteisten palveluiden kautta tutustunut Hämeenkyröön ja sen maisemiin muutenkin, mutta sukujuurien ansiosta historia, paikat ja maisemat saavat eri merkityksen. Kostulan Poussa on lähellä Ikaalisten rajaa ja sen ohi ajamme usein. Siellä ei nykyisin kuitenkaan asu enää se suku,joka siellä syntyneestä esiäidistäni Gertrudista nykypäivään jatkuu, vaan sen on 1800-luvulla ostanut toinen perhe, joka sitten on vain ottanut sukunimekseen talon nimen, kuten tuolloin usein tehtiin. Ja asuuhan tästä sukuhaarasta Aleksandra ja Ananias Aallon jälkeläisiä Hämeenkyrössä parhaillaankin, joten Ylöjärvellä ja Kurussa koukannut sukujuuri on osittain sinne palannut takaisin.

Historioitsija, poliitikko, senaattori ja Suomalaispuolueen puheenjohtaja Yrjö Koskinen (1830-1903) kuvaa Hämeenkyröä vuonna 1851 ilmestyneessä teoksessaan Kertomus Hämeenkyrön Pitäjästä seuraavasti: "Keskellä Satakuntaa, parin kolmen peninkulman päässä Tampereen kaupungista luodetta kohden tavataan Hämeenkyrön pitäjä. Pitäjän kuva on melkein kolmikulman muotoinen, jonka pisin kulma on Ikaalista vasten. Molemmat kyljet ovat jokseenkin yhden mittaiset. Maan luonto on Hämeenmaan ja itäisen Satakunnan kaltainen: vuorinen ja järvinen. Koko pitäjä laskee äkeästi päivän alle, niin kuin nyrkät kosket ja virranvuolteet selkeästi osottavat. Vahva maantie tulee Pohjankankaalta, emäkirkon sivutte ja joen yli puista siltaa myöten siitä taas pitkin vesijohtoa Laitilan, Mahnalan, Lemmakkalan ja Sasin kautta Tampereelle. Tämä suittaa olla vanhimpia maanteitä maassamme, sillä jos ei voi todeksi näyttää Birger Jarl´n sitä myöten Hämeeseen tulleen, niin on kuitenkin luultava, sitä jo vanhuudesta olleen kuljetun, Hämäläisten Pohjanmaalla käydessä."  Samassa kirjassa hän sanoo hämeenkyröläisistä, että "Kyröläinen on hiljaisenluontoinen sekä tavoissaan että työnteossansa. Isoja melskeitä ei paljo koskaan kuulu. Hoetaan kuitenkin Kyröläisen entisinä aikoina olleen kyllä röyhkeän ja hillittömän. Sodan-melskeitä heistä ei mainita, mutta vielä viimeisinäkin aikoina ovat he olleet maakunnan mainioita markkinatappeluistansa ja muista riivauksista, ja "Kyrön-sarvi" on suuresti pelätty Hämäläisten seassa." Kirja on uudelleen julkaistu vuonna 1980.
Magnus von Wrightin näkemys Kyröskoskesta 1846/1847

torstai 19. huhtikuuta 2012

Rahavuoren tarina

Sisarukset Rahavuorella 1975
Kävin jokin aika sitten Kurussa ja auringon houkuttelemana myös ulkoilemassa. En muista koska olisin viimeksi käynyt Kurun Niemikyläntien varrella olevan Rahavuoren juurella. Muistin sen rinteen paljon paljaampana ja itse asiassa koko vuorenkin korkeampana. Rahavuoren kallioinen ja vielä tuolloin muutama viikko sitten luminen rinne kohosi kuitenkin jyrkästi Niemikyläntieltä taivasta kohti. Lumihanki ei houkutellut ylös asti kapuamaan, mutta mukava oli silti vuoren juurella ja alapäässä hengittää raitista puhdasta ilmaa, ihailla valkoista hankea, josta sieltä täältä nousi esiin harmaat kallion reunat  ja samalla muistella lapsuuden ja nuoruuden retkiä Rahavuorelle. Muistan käyneeni vuorella serkkujeni ja ystävieni kanssa useinkin. Vuoren laella käytiin ajan kuluksi ulkoilemassa ja alueelta löytyi suuhun ja astioihin mustikoita ja metsämansikoita.Teini-iässä istuimme ystäväni kanssa kallion reunalla elämäämme pohtimassa ja maailmaa parantamassa. Liikuntatunneilla vuoren juurella ja rinteillä suunnistettiin. 1980-luvulla olin kesätöissä Hainarilla - nykyisellä palvelukeskuksella - ja silloin työmatka kulki Rahavuoren ohi, mutta sen jälkeen en ole tainnut tuota Niemikyläntietä Vanhaa hautausmaata pidemmälle kulkea.

Tarina kertoo, että Rahavuorelle on kätketty aarre. Rahavuoren aarretta ei tälläkään käynnillä löytynyt, vaikka hangen kimalluksen olisi hetkittäin toivonut sellaisen olevan. Monen kurulaisen tapaan olen siellä käynyt kallion koloihin kurkkimassa, sammaleita nostelemassa ja oksia siirtelemässä, mutta aarre pysyy piilossa. Jossain tarinassa olen kuullut pirunkin äänen vuorelta kuuluneen, mutta siihen en usko, sillä kaunis näkymä Näsijärven suuntaan kohti Karjulankylää, tuulen henki ja honkien humina muistuvat mieleen mukavina muistoina. Tuskinpa me lapsetkaan sinne omin toimin useasti polkupyörillä olisi poljettu ja rinnettä ylös kiivetty, jos pirusta henkäyskin olisi kuulunut. Niemikyläntieltä päin nouseva rinne on hiukan loivempi kuin toisella reunalla Näsijärven suunnalta katsoessa, mutta kyllä jyrkempääkin rinnettä ylös kisaillen kiipeiltiin enkä muista kenenkään itseään loukanneen. Tuolloin lapsuudessa ystäväni asui Parkanontien varressa ja sieltä Männistön kylästä mäen päältä näkee suoraan edessä Rahavuoren. Kerran näimme sateenkaaren päättyvän juuri Rahavuoreen, mutta niin aarre on hyvin kätketty, että edelleen sitä taidetaan Kurussa etsiä. Rahavuoren tarinan on lauluksi kirjoittanut kurulainen Mauno Saarijärvi ja laulu on mm. hänen vuonna 1984 kirjoittamassaan kirjassa Kompaleita. Tuon kirjan mukaan sävelen Rahavuoren tarinaan on tehnyt kurulainen Matti Alakoski. 
         
         Rahavuoren tarina
          
          Rahavuori kaunis ja karu
          rinteillään louhikot.
          Ne aarteen sisälleen kätkee
          kullat ja hopeat.
          Näin kertovi vanha taru
          vainojen ajoilta,
          kuka löytää sen sieltä konsaan
          se onni on onnensa.
Rahavuori kaunis ja karu
ikihongat kertovat.
Ken tulkita voisi sen kuiskeen
aartehen löytäisi.
Mielessäni tuo vanha taru
rinteillä kuljeksin,
vain laskevan auringon säteet
rintehet kultaan saa.

maanantai 2. huhtikuuta 2012

Seppälän Yrjöstä Rantasen Mikkoon

Yrjö Sipinpoika (1733-1807) oli Sigfrid ja Anna Seppälän vanhin poika. Hän eli koko elämänsä lapsuudesta kuolemaan saakka Ruovedellä Väärinmajassa Seppälässä. Yrjöllä oli kaksi Walborg nimistä vaimoa, Antintytär ja Erkintytär ja heidän kanssaan yhteensä yksitoista lasta. Vaimoista toinen sotilas Erich Spelmanin tytär Walborg (1754-1821) on oma esiäitini, joka myös syntyi ja varttui Seppälässä, joten Yrjö varmasti tunsi toisen puolisonsa lapsuudesta asti samasta pihapiiristä ja avioitui tämän itseään 21 vuotta nuoremman Walborgin kanssa ensimmäisen vaimon kuoltua. Yrjön ensimmäisen avioliiton lapset olivat nuorimmasta päästä vielä kotona, joten uusi puoliso sai avioliiton myötä myös heidät huolehdittavakseen. Yhteisiä lapsia Yrjöllä ja Walborg Erkintyttärellä oli neljä, joista toiseksi nuorin on vuonna 1784 syntynyt esi-isäni Sigfrid. Yrjö Sipinpoika kuoli 74-vuotiaanan Seppälässä talvella 1807 polttotautiin eli ankaraan, kovaan kuumeeseen.
Sigfrid Jöransson(Yrjönpoika) syntyi 2.2.1784  Ruovesi Seppälä
Sigfrid Yrjönpoika (1784-1850) meni naimisiin Ruoveden Lahomäestä kotoisin olleen Anna Henrikintyttären kanssa. Sigfrid ja Anna asuivat aluksi Seppälässä ja heidän ensimmäinen lapsensa Maria, joka kuoli jo pienenä syntyi Seppälässä ollessa vuonna 1805. Sigfridin veli, Maria tyttären kummisetä isännöi tuolloin Seppälää, joten Sigfrid lähti rengiksi muualle perhe mukanaan ja asettui asumaan Visuvedellä Sipilän torppaan. Sigfrid oli kolme vuotta pakkotyössä Viaporissa, nykyisin Suomenlinnassa saatuaan tuomion varkaudesta. Kihlakunnan oikeuden antama ruumillinen rangaistus muuttui hovioikeudessa pakkotyöksi syynä Sigfridin vaivaisuus ja kivulloisuus. Sigfrid kuoli kotonaan Sipilässä heinäkuussa 1850 verenvuotoon. Sigfrid nimi on rippikirjoissa ja muissa lähteissä kirjoitettu Sigfrid nimen lisäksi Sipinä ja Sihverinä. Mukava olisi tietää millä nimellä nämä esi-isät ovat itse itseään tuolloin kutsuneet.

Sigfridin ja Annan nuorin lapsi ja ainoa poika on isoisoisoisäni Antti (1820-1904). Hän syntyi kesäkuussa 1820 Ruoveden Visuvedellä Sipilässä. Antti teki töitä Visudellä kotonaan Sipilässä sekä lähitaloissa Karralla ja Pourussa. Vuonna 1860  hän muutti vaimonsa ja lapsiensa kanssa Pourusta Pihlajalahteen Hakajärvelle Rantalan tölliin. Maria Stiina  puolison kuoltua Antti meni naimisiin itseään 37 vuotta nuoremman isoisoisoäitini Marja Liisa Reetantyttären (1857-1927) kanssa. Antti oli tuolloin 70-vuotias ja Maria Liisa 33-vuotias. Antilla oli tuolloin kolme aikuista lasta ensimmäisestä avioliitosta ja Maria Liisalla kaksi vuotias aviottomana syntynyt Svante-poika. Maria Liisalle oli myös ennen Svantea syntynyt avioton poika Salu, joka oli kuitenkin kuollut muutaman vuoden ikäisenä jo ennen Svanten syntymää. Antti  kuoli vanhuuteen 1904. Sitä ennen perheeseen oli 1890-luvulla syntynyt kaksi poikaa; Mikko ja Santeri. Antti mainitaan Ruoveden rippikirjoissa silmäpuolena. Myös Marja Liisa sokeutui vanhuudessaan.
Antti ja Maria Liisa vihitty 26.5.1890 Ruovesi
Maria Liisa oli äitinsä kanssa kulkenut talosta taloon töissä ja joutunut jo lapsena lähtemään kotoa työntekoon. Ruovedellä ja Virroilla vietettyjen piikavuosien jälkeen neljäntoista vuoden ajan kestänyt yhteiselo itseään huomattavasti vanhemman miehen kansa toi varmasti Maria Liisalle lapsineen mahdollisuuden asettua paikoilleen ja tehdä koti johonkin. Uskoisin, että Antti antoi nuorelle vaimolleen kodin ja elannon, Maria miehelleen vanhuuden turvan. Perhe oli kuitenkin köyhä ja Antin kuoltua Maria Liisa joutui antamaan yhden lapsista kasvatiksi. Äitini pappa,  isoisoisäni Mikko kasvoi velipuolensa, kummiensa Heikki Antinpojan ja tämän vaimon Miinan kanssa. Svante kuoli 1918 Raahessa punaisten vankileirillä, Santeri muutti aikanaan Tampereelle ja Mikko jäi perheensä kanssa Ruovedelle. Maria Liisa itse meni uudelleen naimisiin vuonna 1906 ikaalilaisen Albert Kustaanpoika Hietamäen kanssa ja muutti Ikaalisiin, missä eli kuolemaansa saakka.