Tervetuloa sivustolleni! Täällä kirjoitan tarinoita suvuistani ja kotiseudustani sukututkimusharrastukseeni liittyen. Tarinoiden sisältö on kerätty muistitiedoista ja valokuvista, luettu, kuultu, tutkittu ja tulkittu seurakuntien dokumenteista, kirjoista, lehdistä, päiväkirjoista, kirjeistä yms. Kaikki kiitos, kritiikki ja tieto on tervetullutta,koska uteliaisuuteni näihin asioihin on loputon....Käytetty lähdemateriaali tulee kirjoituksissa tavalla tai toisella esiin. Kuvat ovat pääasiassa omiani tai sukulaisilta saatuja. Mikäli joku kokee tarpeelliseksi lainata tekstin osia, tulee lähdetieto merkitä oheen. Kokonaisen tarinan tai valokuvan käyttämiseen on kysyttävä minulta lupa. Mukavia hetkiä tarinoideni parissa!

perjantai 30. joulukuuta 2011

Noituutta ja kummittelua

Marko Nenosen ja Timo Kervisen kirja Synninpalkka on kuolema -Suomalaiset noidat ja noitavainot 1500-1700-luvulla innosti selvittämään lisää aiemmista lähteistä löydettyjä tietoja kotiseudulla ja suvussakin esiintyneestä noituudesta. Tosin juuri niiden vuoksi kyseisen kirjan olin käsiini hankkinutkin. Vanhoista käräjäkirjoista löytyy myös merkintöjä noituudesta syytetyistä. Suomessa viimeinen noitana roviolla poltettu oli vuonna 1643 Antti Lieroinen, mutta muuten noituudesta syytettiin ja rankaistiin vielä 1700-luvullakin.

Antti Lieroinen oli kotoisin Savosta ja myös hänen isänsä tunnettiin noitana. Lieroinen eli aikuisiässä 1600-luvun alussa Keuruulla ja sittemmin Virtain Jäähdyspohjassa vaimonsa Kirsti Vihoittaren, lastensa ja isänsä kanssa. Lieroinen tuomittiin Ruoveden käräjillä mestattavaksi ja poltettavaksi roviolla kolmesta eri rikoksesta: taposta, huoruudesta ja noituudesta. Hänet vietiin Ruoveden lisäksi myös Hämeenkyröön käräjille, missä häntä syytettiin kolmesta Hämeenkyrössä tapahtuneesta kuolemantapauksesta ja tuomittiin mestattavaksi ja poltettavaksi taposta ja noituudesta. Lieroinen kuljetettiin Hämeenkyröstä Turun linnaan vankilaan ja lopulta hänen tapaustaan käsiteltiin Turun hovioikeudessa, joka tuomitsi Lieroisen kuolemaan noituudella surmaamisesta, huoruudesta ja murhapoltosta. Hovioikeus oli kiinnostunut Lieroisen apunaan käyttämästä hengestä eikä uskonut Lieroisen vakuutusta siitä, että henki oli peräisin Jumalasta. Turusta Lieroinen kuljetettiin Ruovedelle ja poltettiin siellä Lieransaaressa.

Antti Lieroisen nimi tulee esiin myös oman sukuni tutkimuksessa mennessäni  äitini mummun Hilja Karran os. Nieminen (1897 - 1977) sukua hänen isänsä Matti Kustaanpojan kautta itsestäni  yksitoista sukupolvea taaksepäin. Tuolloin 1600-luvulla neljä vuotta ennen Antti Lieroisen kuolemaa esi-isäni Yrjö Mikonpoika Brask oli joutunut riitaan Antti Lieroisen kanssa ja hänen kerrotaan kuolleen Lieroisen noituuden seurauksena. Myös Ruoveden käräjillä Lieroista syytettiin siitä, että hän oli noitunut Yrjö Braskin hengiltä. Esi-isäni  Yrjö Brask oli erimielisyydessä uhannut keriä Lieroisen tukan, jolloin tämä oli uhannut, että hän ei eläisi kauan ja että hän ei saisi hyvää loppua. Näin tapahtuikin Yrjö Braskin kävellessä itse virittämäänsä automaattiseen karhunpyydykseen sillä seurauksella, että sai surmansa oman varsijousensa nuolen lävistämänä. Kansansuussa kulkenut tarina kertoo myös, että tämä 1612 - 1630 Virtain Hauhuulla Raskin isäntänä ollut sotamies, rumpali ja piipari Yrjö Mikonpoika ei noituuden vuoksi saanut kuolemassa rauhaa vaan jäi Hauhuulle kummittelemaan. 

Yhdeksän sukupolvea sitten mummuni Aunen isoisän Santeri Mäen isoäidin Valborg Joonaksentyttären (1800 - 1874) sukuhaaran kautta on esiäitini Brita Simontytär (1698-1764), joka  oli kotoisin Keuruun Könttäriltä. Naimisiin mentyään hän asui puolisonsa Jonas Ingemarsson Friskin kanssa Virroilla. Brita oli useamman kerran käräjillä varkauksien ja kaupanteossa tekemiensä huijausten vuoksi. Näihin liittyi usein epäselvyyttä Britan ja asianosaisen välillä eikä Britan kiivas ja viekas luonne helpottanut hänen tilannettaan ihmisten silmissä, vaan häntä syytettiin rikkeidensä ohella myös noituudesta, johon ei kuitenkaan todisteita löytynyt. Käräjäkirjojen mukaan myös Britan ja Jonaksen jälkeläiset ovat helposti ajautuneet luonteensa vuoksi erilaisiin tapahtumiin ja luonteen lisäksi suvussa kulkenut punatukkaisuus on helposti aiheuttanut ihmisiltä lausahduksia noituudesta erimielisyyksien yhteydessä. Vaikka Nenosen ja Kervisen kirjan mukaan noidille ei voida osoittaa mitään tiettyä ihmistyyppiä, niin silti vielä tänäkin päivänä elävä suvun vanhin sukupolvi muistaa omia vanhempiaan tai sukulaisiaan niin moititun. Tänä päivänä ei tarvitse tässä kulttuurissa pelätä syytöstä noituudesta, mutta toki näillä samoilla piirteillä voi muita diagnooseja saada vai selitänkö vaan omat erikoisuuteni perityllä luonteella, noituudella tai peräti kummittelulla.

torstai 29. joulukuuta 2011

"Joka köyhää armahtaa..."

Köyhille ja vähäosaisille almuja keränneet ilmeikkäät veistokset Suomen kirkkojen edustoilla ovat ainutlaatuisia ja myös kulttuuriperinnön kannalta merkittäviä. Vaivaisukot saivat alkunsa pyhäinkuvilla koristelluista ontoista uhritukeista, joilla katolinen kirkko keräsi köyhäinapua keskiajalla. 1500-luvulla  uhritukit kiellettiin, mutta koska köyhien auttaminen oli kuitenkin kirkkojen velvollisuus ja keräystukit olivat auttaneet tässä tehtävässä niin vuonna 1649 kuningatar Kristiina kehotti kirkkoja asettamaan julkisiin paikkoihin köyhille rahallista tukea kerääviä vaivaisukkoja. Tuolloin vakiintui malliksi ihmishahmo, joka usein oli käsi- tai jalkapuoli sotainvalidi.  Vanhimmat vaivaisukot ovat 1600-luvulta, mutta suurin osa tämän päivän vaivaisukoista on 1800-luvulla veistettyjä. Nykyään virassaan on  reilu sata vaivaisukkoa ja vielä myös yksi akka eli Soinin tyttö vuodelta 1854.Vanhimpana vaivaisukkona pidetään Hauhon kirkon vaivaisukkoa, jonka uskotaan olevan 1600-luvulta.


Kuru
Kurussa maininta vaivaisukosta löytyy ensimmäisen kerran seurakunnan inventaarioluettelosta vuodelta 1855. Tuosta vaivaisukosta ei ole tarkempaa tietoa, mutta tämän jälkeen seuraavan vaivaisukon on 1800-luvun lopulla tehnyt Hainarilla asunut puuseppä Erland Ritanen. Nykyisen vaivaisukon on veistänyt parkkuulainen Matti Mäkinen vuonna 1936. Kurun vaivaisukko on ollut sekä kirkon portin pielessä että kiviaidan sisäpuolella, mutta nyt se on vuodesta 2010 alkaen ollut kirkossa sisällä. Tuolloin vaivaisukko korjattiin ilkivallan jäljiltä ja samalla entisöitiin  ja se sai turvallisemman paikan sisätiloista kirkon eteisestä vanhan jalkapuun viereltä. Kurun vaivaisukon yläpuolella on teksti " Joka köyhää armahtaa, hän lainaa Herralle.Sal.San, 19:17" 
Ruovesi
Sievi
Sievissä vaivaisukko on hautausmaan reunalla vanhan ruumishuoneen seinustalla. Se on kunnostettu 2000-luvulla puutaitelija Jorma Heiskasen toimesta. Ruoveden vaivaisukko kerjää kirkon portin pielessä.

sunnuntai 25. joulukuuta 2011

Joulutarina

Kun oikein tarkkaan katsot navetan päädyssä olevan tallin oviaukkoon voit nähdä tontun, joka on asunut siellä jo kauan. Myös navetan päädyssä olevasta aukosta sen voi nähdä kurkistavan. Tästä tontusta on Kantojärvellä kerrottu monen sukupolven ajan ja vieläkin joku sen siellä silloin tällöin näkee niin, että tarina jatkuu. Seuraava joulutarina välittää jouluntunnelmia 1800-luvun loppupuolelta. Osa tarinasta on tosi tarinoista kerättyä, osa täysin tarua omasta mielikuvituksestani, mutta tonttu on totta.

Koko viikon oli satanut lunta. Isällä ja pojilla oli ollut kova työ pitää polut auki navetalle, talliin ja saunalle. Polut Hammoon ja Lähdekorvelle olivat ummessa. Äiti oli Eeva-tädin kanssa valanut kynttilöitä ja nyt niitä paloi ulkona, että näimme juosta saunalle. Pakkaslumi narskui paljaissa jaloissa kun juoksimme mäkeä alas. Anselmi halusi kiertää kynttilälyhdyn ja sinnehän se jäi lumihankeen kontusilleen, kun ei tajunnut ettei siellä voi niin juosta kun polulla. Huutohan siitä tuli. Anselmi itki kylmissään ja Eeva-täti oli vihainen, mutta leppyi sitten kun mitään ei sattunut. Eihän Anselmi sitä tahallaan, joulutuli oli vaan niin kiinnostava ja kaunis. Vein Tiltaa edellä saunalle. Tilta oli siihen tottunut, että minä hoidan. Se oli minun tehtäväni arkenakin muiden ollessa töissä. Olin kymmenen vuotta serkkuani vanhempi. Me oltiin kaikki saatu uudet äidin kutomat pyyheliinat jouluksi. Äiti oli tehnyt ne Kustaan ja Eevankin lapsille, jotka olivat nuorempia kun me.

Miehet olivat vielä viemässä heiniä ja ruokaa eläimille. Minäkin sain päivällä viedä heiniä talliin hevosille. Niillä on lepoa kun jouluviikolla ei enää ole tehty metsätöitä. Metsässäkin on oltava joulurauha, sanoi isä. Nyt on niin valtavasti lunta, että olemme ihan motissa täällä. En tiedä päästäänkö huomenna joulukirkkoonkaan.Kuulin isän ja Kustaan puhuvan siitä. Ruuankin kanssa on oltava tarkkana, jos tätä kestää pitkään. Jo viime talvi oli hankala. Muistan kuinka vatsa kurisi iltaisin, mutta ruokaa oli säästettävä. Kylmän ja lyhyen kesän vuoksi viljasato oli jäänyt pieneksi, joten siksi meidän oli säännösteltävä, että selvisimme talven yli. Isä on ollut kovassa yskässä ja se vähän huolettaa meitä. Markus-setä toi meille Lähdekorvesta possun ja isä palvasi sen. Isä sanoi, että sitä pitää säästellä, mutta äiti sanoi, että on syötävä, että pysymme kunnossa. Taudit tulevat raihnaiseen paremmin ja vievät taivaaseen. Äiti huolehtii paljon. Hän sanoi isälle, että ei saa yskiä meihin lapsiin päin ja oli pojille vihainen kun syljeksivät niin kovin. Eeva-täti oli kuullut lääkärin neuvovan kyläläisiä siinä ettei taudit tarttuisi ja selviäisimme. Maria-mummu kyllä käski myös rukoilla Jumalaa ja siksi pyydän joka ilta varjelusta meille kaikille.

Uudet pyyhkeet kutittivat ja pakkanen pisteli märällä iholla kun juoksimme saunalta pirttiin. Matti voitti vanhimpana aina. Antti yritti kyllä kovasti, hiukan kiusanteollakin voittaa, mutta ei onnistunut. Viime vuonna pojille tuli porstuassa riita kumpi voitti ja ryhtyivät oikein painiin siitä. Minä olin tietysti viimeinen kun oli huolehdittava myös pienimmät sisälle. Tuvassa tuoksui hyvälle. Lattialle oli vaihdettu uusia hakoja. Niitä me lapsetkin olimme olleet pienimässä ja päivällä kannoimme niitä navettaankin kuivikkeeksi. En tiedä kuka ne oli sisälle levitellyt. Se olikin salaisuus, sillä sanottiin, että jos jouluhaot saa levitetyksi lattialle kenenkään huomaamatta niin siitä seuraa salainen onni sen tekijälle. Epäilen äitiä, koska hän jäi pirttiin kun me muut lähdimme Eeva-tädin kanssa saunaan ja miehet olivat navetalla käymässä. Ensi vuonna yritän tehdä sen salaa itse, jospa sitten voisin toivoa jotakin onnellista, vaikka ei minulla hätää nytkään ole, mutta äiti sanoo, että tytöllä pitää olla haaveita. Ja Matti ja Antti kiusaavat minua komeasta ja rikkaasta miehestä, joka vie minut suureen kaupunkiin.

Pöydällä paloi kynttilöitä ja seinällä päreitä. Naiset kattoivat pöytään joulukinkkua, leipää, ohraryynipuuroa, räätikäslaatikkoa ja suolakalaa. Ruuan jälkeen isä, Kustaa ja pojat veivät vielä eläimille kauroja. Päivällä me lapset oltiin tehty myös linnuille kauralyhteitä. Markus-setä oli tehnyt sahtia ja isä vei sitä hevosellekin. Hän sanoi, että Vihtori on ollut niin ahkera metsätöissä, että ansaitsee myös jouluna Markuksen sahtia. Ruuan jälkeen saimme vielä leikkiä ja seurata aikuisten jutustelua. Jouluna ei hoputettu nukkumaan, vaikka kyllä pienimmät nopeasti uupuivat. Kustaa luki meille jouluevankeliumin ja Hermanni avusti siinä, koska oli hyvä lukija. Hermanni myös kertoi meille joka jouluiseen tapaan tarinaa navetan vintillä asuvasta tontusta. Isä sanoi, että kyllä se siellä asustaa ja että jo ennen hänenkin syntymää sen on tiedetty siellä asuvan. Sauna, vatsa täynnä ruokaa ja kisailu poikien kanssa oli uuvuttanut minutkin niin, että Hermannin tarinan myötä vaivuin itsekin uneen Tilta-serkku kainalossa ja heräsin vasta aamulla äidin askareisiin.

torstai 22. joulukuuta 2011

Suvulta peritty

Ihmisten elämässä, käyttäytymisessä ja asenteissa maailmaa kohtaan näkyvät tämän päivän ilmiöiden lisäksi monet asiat, joita suvuissa ja perheissä on menneinä vuosina läpikäyty. Olemme myös sitä mistä ja miten juuremme on rakennettu. Hyvistä tarinoista ja tulkinnoista kuulemme mielellämme ja kurjista asioista mielummin vaikenemme, vaikka molemmilla on tärkeä merkitys siihen mitä olemme - niin minä, perheeni, sukuni kuin ihmiset yleensäkin.  Perheissä on voitu vaieta  tietyistä sairauksista, sodan ajan kokemuksista, huutolaisajasta jne. Yhteiskunnan ilmiöiden ohella kannamme mukanamme myös ihan omia perintötekijöitä, jotka tekevät meistä ympäristön avulla juuri sen mitä olemme. Tietyt piirteet ihmisissä näkyvät yllättävänkin monen sukupolven läpi ja jopa 1700-luvun ihmisten kuvauksista voi löytää piirteitä sukulaisista ja omasta itsestä. Se millaisia olemme ja miten elämme vaikuttaa puolestaan siihen millainen tulevaisuus on.

Menneiden asioiden tunnistaminen auttaa myös oman itsen ymmärtämiseen. Tosin vaikka itse olen joitakin ärsyttäviä luonteenpiirteitä pyrkinyt poisoppimaan, jotta en siirtäisi niitä omille lapsilleni, niin silti huomaan, että he puhuvat tai toimivat joissakin asioissa yhtä ärsyttävästi kuin äitinsä ja toki välillä kuten isänsä. Tai kun olen ajatellut, etten ikinä ole tuollainen kun äitini tai isäni, niin silti kuulen lapsiltani, että kuulostat ihan mummulta tai papalta. Ärsyttävien piirteiden lisäksi on toki paljon periytyneitä asioita, joista olen erityisen iloinen ja ylpeä. Kävelytyyli, seisoma-asento, ilmeet, puhetyyli, huumori, ruumiinrakenne, kasvojen piirteet, luonne ja tempperamentti ovat asioita, joita tunnistan omissa lapsissani, itsessäni ja muissa sukulaisissa. Lumen tultua maahan tunnistan taas, koska yksi lapsistani on käynyt kotona. Lapsena tunnistin näistä jäljistä äitini ja Kalle-papan. Yhden suvun punaiset hiukset ja toisen suvun tummuus, huumorin laatu, työhön suhtautuminen ja luonteen jurous tai kiivaus ovat asioita, jotka tulevat usein esiin sukulaisten kertomuksissa. Ja sekoittuupa tähän vielä havainnot siitäkin millaisia ovat hämäläiset tai suomalaiset.

Myös monet sairaudet kulkevat sukupolvesta toiseen mukanamme. Omissa suvuissani painottuvat sydän- ja verisuonisairaudet sekä reumasairaudet ja nivelrikko. Kirkonkirjoissa on muutamissa sukuhaaroissani huomioni kiinnittänyt heikkolahjaisuus, mielensairaus, huono näkö ja sokeus. Näön ja silmien hoito ei ennen ollut kuten nyt eikä silmälaseja ollut käytössä, joten huononäköisyys ja sokeuskin selittyvät osin sillä, mutta kyllä meitä silmälasipäisiä ja silmäsairauksia sairastavia löytyy suvuista useampi tänäkin päivänä. Määritelmät heikkolahjaisuudesta ja mielensairauksista ovat 1700- ja 1800-luvuilla olleet erilaisia kuin tänä päivänä ja myös hoitokeinot ovat olleet erilaisia, jos niitä kaikkiin oireisiin on ollutkaan. Onko tuolloin merkitty luku- ja kirjoitustaidoton heikkolahjaiseksi ja ongelmat olisivat kuitenkin olleet samoja kuin nykypäivän oppimis- ja toiminnanohjausvaikeuksissa olevilla on vai onko kyseessä muunlainen heikkolahjaisuus. Kahdessa sukuhaarassani kuitenkin on ollut 1900-luvun puolesta välistä tähän päivään asti lapsia, jotka ovat tuskailleet oppimisensa, keskittymisensa ja toiminnan ohjailunsa kanssa.

Suvuissa kulkevat mukana myös nimet. Suvuissani  usean sukupolven niminä ovat esiintyneet miesten nimistä Anders, Mats, Matthias ja Henrik eli Antti, Matti ja Heikki  sekä naisista Anna, Leena, Liisa, Kaisa, Maria ja Eeva. Kullakin aikakaudella nimissä näkyy myös sen hetken muotivirtaukset. "Kyllähän Satu nyt pienelle tytölle sopii, mutta ajatelkaa nyt miltä se kuulostaa vanhalla naisella", näin kommentoi Kalle-pappani  vanhemmilleni saatuani nimeni tammikuun alussa 1967 Messukylän kirkossa Tampereella. Pieni tyttö oli tyytyväinen nimeensä, niin on vanhempikin nainen ja uskon olevani vielä vanhanakin, mutta silloin nimi kalskahti papan korviin vain pienen lapsen nimelle. Niinhän se menee. Nykyäänkin jotkut lapset saavat perinteisiä ns. vanhoja nimiä, toiset uudenaikaisempia ja kansainvälisempiäkin nimiä. Omien lasteni nimissä on mukana niin minun kuin isänsä puolen suvun nimiä - Henrik, Matias, Mikael ja Antto. 

Hauska olisi tietää mitä tuleva sukututkija muutaman sukupolven kuluttua suvusta kirjoittaa tai löytääkö nyt syntyneet suvun lapset itsestään vielä näitä samoja tapoja ja luonteenpiirteitä tai miten muutokset yhteiskunnassa näitä läpi sukupolvien kulkeneita tapoja ja piirteitä muokkaavat. Tänä vuonna sukuuni on tietojeni mukaan syntynyt kolme lasta - Niko Petro Kalevi, Eveliina Kaisu Anastasia ja "Soilikki" , joka on vielä vailla virallista nimeä. Kaikki lapset ovat Antto ja Anna Kantojärven perillisiä - Niko viidettä ja tytöt kuudetta sukupolvea. Nähtäväksi jää millaisia suvun piirteitä he mukanaan kuljettavat ja millaisiksi he suvun perintöä aikanaan muovaavat.

Suku voi olla toisille ja toisinaan paras tai pahin. Mutta se on ainoa eikä valittavissa. Kukaan meistä ei välty siltä, että jokin meissä muistuttaa jota kuta tai jotakin tehdään koska niin on aina tehty. Ja vaikka välttää noudattamasta näitä joskus rasittavia suvun tapoja tai piirteitä, niin jonain päivänä huomaa itsekin niin tehneensä. Varsinkin negatiivisissa asioissa kuulee helposti muistutettavan suvusta, mutta suku voi myös olla tuki ja turva. Kuka asiat mitenkäkin näkee. Sukututkimuksen myötä olen tutustunut moniin sukulaisiin, joista en ennen tiennyt mitään ja silti olemme löytäneet yhteisen sävelen nopeasti niin kuin aina olisi tunnettu ja usean kanssa olemme todenneet havainneemme perheissä ja sukuhaaroissa samoja asioita, vaikka yhteyksissä ei vuosiin jos koskaan ole oltu. Eräässä 1800-luvun alun asiakirjassa muuten mainitaan eräs sukulainen holtittomana, muutenkin erikoiseen sukuun kuuluvana, joten vikoja on, mutta olkoon vaan, suksi luistaa silti ja samassa kelkassa ollaan.