Tervetuloa sivustolleni! Täällä kirjoitan tarinoita suvuistani ja kotiseudustani sukututkimusharrastukseeni liittyen. Tarinoiden sisältö on kerätty muistitiedoista ja valokuvista, luettu, kuultu, tutkittu ja tulkittu seurakuntien dokumenteista, kirjoista, lehdistä, päiväkirjoista, kirjeistä yms. Kaikki kiitos, kritiikki ja tieto on tervetullutta,koska uteliaisuuteni näihin asioihin on loputon....Käytetty lähdemateriaali tulee kirjoituksissa tavalla tai toisella esiin. Kuvat ovat pääasiassa omiani tai sukulaisilta saatuja. Mikäli joku kokee tarpeelliseksi lainata tekstin osia, tulee lähdetieto merkitä oheen. Kokonaisen tarinan tai valokuvan käyttämiseen on kysyttävä minulta lupa. Mukavia hetkiä tarinoideni parissa!

perjantai 30. joulukuuta 2011

Noituutta ja kummittelua

Marko Nenosen ja Timo Kervisen kirja Synninpalkka on kuolema -Suomalaiset noidat ja noitavainot 1500-1700-luvulla innosti selvittämään lisää aiemmista lähteistä löydettyjä tietoja kotiseudulla ja suvussakin esiintyneestä noituudesta. Tosin juuri niiden vuoksi kyseisen kirjan olin käsiini hankkinutkin. Vanhoista käräjäkirjoista löytyy myös merkintöjä noituudesta syytetyistä. Suomessa viimeinen noitana roviolla poltettu oli vuonna 1643 Antti Lieroinen, mutta muuten noituudesta syytettiin ja rankaistiin vielä 1700-luvullakin.

Antti Lieroinen oli kotoisin Savosta ja myös hänen isänsä tunnettiin noitana. Lieroinen eli aikuisiässä 1600-luvun alussa Keuruulla ja sittemmin Virtain Jäähdyspohjassa vaimonsa Kirsti Vihoittaren, lastensa ja isänsä kanssa. Lieroinen tuomittiin Ruoveden käräjillä mestattavaksi ja poltettavaksi roviolla kolmesta eri rikoksesta: taposta, huoruudesta ja noituudesta. Hänet vietiin Ruoveden lisäksi myös Hämeenkyröön käräjille, missä häntä syytettiin kolmesta Hämeenkyrössä tapahtuneesta kuolemantapauksesta ja tuomittiin mestattavaksi ja poltettavaksi taposta ja noituudesta. Lieroinen kuljetettiin Hämeenkyröstä Turun linnaan vankilaan ja lopulta hänen tapaustaan käsiteltiin Turun hovioikeudessa, joka tuomitsi Lieroisen kuolemaan noituudella surmaamisesta, huoruudesta ja murhapoltosta. Hovioikeus oli kiinnostunut Lieroisen apunaan käyttämästä hengestä eikä uskonut Lieroisen vakuutusta siitä, että henki oli peräisin Jumalasta. Turusta Lieroinen kuljetettiin Ruovedelle ja poltettiin siellä Lieransaaressa.

Antti Lieroisen nimi tulee esiin myös oman sukuni tutkimuksessa mennessäni  äitini mummun Hilja Karran os. Nieminen (1897 - 1977) sukua hänen isänsä Matti Kustaanpojan kautta itsestäni  yksitoista sukupolvea taaksepäin. Tuolloin 1600-luvulla neljä vuotta ennen Antti Lieroisen kuolemaa esi-isäni Yrjö Mikonpoika Brask oli joutunut riitaan Antti Lieroisen kanssa ja hänen kerrotaan kuolleen Lieroisen noituuden seurauksena. Myös Ruoveden käräjillä Lieroista syytettiin siitä, että hän oli noitunut Yrjö Braskin hengiltä. Esi-isäni  Yrjö Brask oli erimielisyydessä uhannut keriä Lieroisen tukan, jolloin tämä oli uhannut, että hän ei eläisi kauan ja että hän ei saisi hyvää loppua. Näin tapahtuikin Yrjö Braskin kävellessä itse virittämäänsä automaattiseen karhunpyydykseen sillä seurauksella, että sai surmansa oman varsijousensa nuolen lävistämänä. Kansansuussa kulkenut tarina kertoo myös, että tämä 1612 - 1630 Virtain Hauhuulla Raskin isäntänä ollut sotamies, rumpali ja piipari Yrjö Mikonpoika ei noituuden vuoksi saanut kuolemassa rauhaa vaan jäi Hauhuulle kummittelemaan. 

Yhdeksän sukupolvea sitten mummuni Aunen isoisän Santeri Mäen isoäidin Valborg Joonaksentyttären (1800 - 1874) sukuhaaran kautta on esiäitini Brita Simontytär (1698-1764), joka  oli kotoisin Keuruun Könttäriltä. Naimisiin mentyään hän asui puolisonsa Jonas Ingemarsson Friskin kanssa Virroilla. Brita oli useamman kerran käräjillä varkauksien ja kaupanteossa tekemiensä huijausten vuoksi. Näihin liittyi usein epäselvyyttä Britan ja asianosaisen välillä eikä Britan kiivas ja viekas luonne helpottanut hänen tilannettaan ihmisten silmissä, vaan häntä syytettiin rikkeidensä ohella myös noituudesta, johon ei kuitenkaan todisteita löytynyt. Käräjäkirjojen mukaan myös Britan ja Jonaksen jälkeläiset ovat helposti ajautuneet luonteensa vuoksi erilaisiin tapahtumiin ja luonteen lisäksi suvussa kulkenut punatukkaisuus on helposti aiheuttanut ihmisiltä lausahduksia noituudesta erimielisyyksien yhteydessä. Vaikka Nenosen ja Kervisen kirjan mukaan noidille ei voida osoittaa mitään tiettyä ihmistyyppiä, niin silti vielä tänäkin päivänä elävä suvun vanhin sukupolvi muistaa omia vanhempiaan tai sukulaisiaan niin moititun. Tänä päivänä ei tarvitse tässä kulttuurissa pelätä syytöstä noituudesta, mutta toki näillä samoilla piirteillä voi muita diagnooseja saada vai selitänkö vaan omat erikoisuuteni perityllä luonteella, noituudella tai peräti kummittelulla.

torstai 29. joulukuuta 2011

"Joka köyhää armahtaa..."

Köyhille ja vähäosaisille almuja keränneet ilmeikkäät veistokset Suomen kirkkojen edustoilla ovat ainutlaatuisia ja myös kulttuuriperinnön kannalta merkittäviä. Vaivaisukot saivat alkunsa pyhäinkuvilla koristelluista ontoista uhritukeista, joilla katolinen kirkko keräsi köyhäinapua keskiajalla. 1500-luvulla  uhritukit kiellettiin, mutta koska köyhien auttaminen oli kuitenkin kirkkojen velvollisuus ja keräystukit olivat auttaneet tässä tehtävässä niin vuonna 1649 kuningatar Kristiina kehotti kirkkoja asettamaan julkisiin paikkoihin köyhille rahallista tukea kerääviä vaivaisukkoja. Tuolloin vakiintui malliksi ihmishahmo, joka usein oli käsi- tai jalkapuoli sotainvalidi.  Vanhimmat vaivaisukot ovat 1600-luvulta, mutta suurin osa tämän päivän vaivaisukoista on 1800-luvulla veistettyjä. Nykyään virassaan on  reilu sata vaivaisukkoa ja vielä myös yksi akka eli Soinin tyttö vuodelta 1854.Vanhimpana vaivaisukkona pidetään Hauhon kirkon vaivaisukkoa, jonka uskotaan olevan 1600-luvulta.


Kuru
Kurussa maininta vaivaisukosta löytyy ensimmäisen kerran seurakunnan inventaarioluettelosta vuodelta 1855. Tuosta vaivaisukosta ei ole tarkempaa tietoa, mutta tämän jälkeen seuraavan vaivaisukon on 1800-luvun lopulla tehnyt Hainarilla asunut puuseppä Erland Ritanen. Nykyisen vaivaisukon on veistänyt parkkuulainen Matti Mäkinen vuonna 1936. Kurun vaivaisukko on ollut sekä kirkon portin pielessä että kiviaidan sisäpuolella, mutta nyt se on vuodesta 2010 alkaen ollut kirkossa sisällä. Tuolloin vaivaisukko korjattiin ilkivallan jäljiltä ja samalla entisöitiin  ja se sai turvallisemman paikan sisätiloista kirkon eteisestä vanhan jalkapuun viereltä. Kurun vaivaisukon yläpuolella on teksti " Joka köyhää armahtaa, hän lainaa Herralle.Sal.San, 19:17" 
Ruovesi
Sievi
Sievissä vaivaisukko on hautausmaan reunalla vanhan ruumishuoneen seinustalla. Se on kunnostettu 2000-luvulla puutaitelija Jorma Heiskasen toimesta. Ruoveden vaivaisukko kerjää kirkon portin pielessä.

sunnuntai 25. joulukuuta 2011

Joulutarina

Kun oikein tarkkaan katsot navetan päädyssä olevan tallin oviaukkoon voit nähdä tontun, joka on asunut siellä jo kauan. Myös navetan päädyssä olevasta aukosta sen voi nähdä kurkistavan. Tästä tontusta on Kantojärvellä kerrottu monen sukupolven ajan ja vieläkin joku sen siellä silloin tällöin näkee niin, että tarina jatkuu. Seuraava joulutarina välittää jouluntunnelmia 1800-luvun loppupuolelta. Osa tarinasta on tosi tarinoista kerättyä, osa täysin tarua omasta mielikuvituksestani, mutta tonttu on totta.

Koko viikon oli satanut lunta. Isällä ja pojilla oli ollut kova työ pitää polut auki navetalle, talliin ja saunalle. Polut Hammoon ja Lähdekorvelle olivat ummessa. Äiti oli Eeva-tädin kanssa valanut kynttilöitä ja nyt niitä paloi ulkona, että näimme juosta saunalle. Pakkaslumi narskui paljaissa jaloissa kun juoksimme mäkeä alas. Anselmi halusi kiertää kynttilälyhdyn ja sinnehän se jäi lumihankeen kontusilleen, kun ei tajunnut ettei siellä voi niin juosta kun polulla. Huutohan siitä tuli. Anselmi itki kylmissään ja Eeva-täti oli vihainen, mutta leppyi sitten kun mitään ei sattunut. Eihän Anselmi sitä tahallaan, joulutuli oli vaan niin kiinnostava ja kaunis. Vein Tiltaa edellä saunalle. Tilta oli siihen tottunut, että minä hoidan. Se oli minun tehtäväni arkenakin muiden ollessa töissä. Olin kymmenen vuotta serkkuani vanhempi. Me oltiin kaikki saatu uudet äidin kutomat pyyheliinat jouluksi. Äiti oli tehnyt ne Kustaan ja Eevankin lapsille, jotka olivat nuorempia kun me.

Miehet olivat vielä viemässä heiniä ja ruokaa eläimille. Minäkin sain päivällä viedä heiniä talliin hevosille. Niillä on lepoa kun jouluviikolla ei enää ole tehty metsätöitä. Metsässäkin on oltava joulurauha, sanoi isä. Nyt on niin valtavasti lunta, että olemme ihan motissa täällä. En tiedä päästäänkö huomenna joulukirkkoonkaan.Kuulin isän ja Kustaan puhuvan siitä. Ruuankin kanssa on oltava tarkkana, jos tätä kestää pitkään. Jo viime talvi oli hankala. Muistan kuinka vatsa kurisi iltaisin, mutta ruokaa oli säästettävä. Kylmän ja lyhyen kesän vuoksi viljasato oli jäänyt pieneksi, joten siksi meidän oli säännösteltävä, että selvisimme talven yli. Isä on ollut kovassa yskässä ja se vähän huolettaa meitä. Markus-setä toi meille Lähdekorvesta possun ja isä palvasi sen. Isä sanoi, että sitä pitää säästellä, mutta äiti sanoi, että on syötävä, että pysymme kunnossa. Taudit tulevat raihnaiseen paremmin ja vievät taivaaseen. Äiti huolehtii paljon. Hän sanoi isälle, että ei saa yskiä meihin lapsiin päin ja oli pojille vihainen kun syljeksivät niin kovin. Eeva-täti oli kuullut lääkärin neuvovan kyläläisiä siinä ettei taudit tarttuisi ja selviäisimme. Maria-mummu kyllä käski myös rukoilla Jumalaa ja siksi pyydän joka ilta varjelusta meille kaikille.

Uudet pyyhkeet kutittivat ja pakkanen pisteli märällä iholla kun juoksimme saunalta pirttiin. Matti voitti vanhimpana aina. Antti yritti kyllä kovasti, hiukan kiusanteollakin voittaa, mutta ei onnistunut. Viime vuonna pojille tuli porstuassa riita kumpi voitti ja ryhtyivät oikein painiin siitä. Minä olin tietysti viimeinen kun oli huolehdittava myös pienimmät sisälle. Tuvassa tuoksui hyvälle. Lattialle oli vaihdettu uusia hakoja. Niitä me lapsetkin olimme olleet pienimässä ja päivällä kannoimme niitä navettaankin kuivikkeeksi. En tiedä kuka ne oli sisälle levitellyt. Se olikin salaisuus, sillä sanottiin, että jos jouluhaot saa levitetyksi lattialle kenenkään huomaamatta niin siitä seuraa salainen onni sen tekijälle. Epäilen äitiä, koska hän jäi pirttiin kun me muut lähdimme Eeva-tädin kanssa saunaan ja miehet olivat navetalla käymässä. Ensi vuonna yritän tehdä sen salaa itse, jospa sitten voisin toivoa jotakin onnellista, vaikka ei minulla hätää nytkään ole, mutta äiti sanoo, että tytöllä pitää olla haaveita. Ja Matti ja Antti kiusaavat minua komeasta ja rikkaasta miehestä, joka vie minut suureen kaupunkiin.

Pöydällä paloi kynttilöitä ja seinällä päreitä. Naiset kattoivat pöytään joulukinkkua, leipää, ohraryynipuuroa, räätikäslaatikkoa ja suolakalaa. Ruuan jälkeen isä, Kustaa ja pojat veivät vielä eläimille kauroja. Päivällä me lapset oltiin tehty myös linnuille kauralyhteitä. Markus-setä oli tehnyt sahtia ja isä vei sitä hevosellekin. Hän sanoi, että Vihtori on ollut niin ahkera metsätöissä, että ansaitsee myös jouluna Markuksen sahtia. Ruuan jälkeen saimme vielä leikkiä ja seurata aikuisten jutustelua. Jouluna ei hoputettu nukkumaan, vaikka kyllä pienimmät nopeasti uupuivat. Kustaa luki meille jouluevankeliumin ja Hermanni avusti siinä, koska oli hyvä lukija. Hermanni myös kertoi meille joka jouluiseen tapaan tarinaa navetan vintillä asuvasta tontusta. Isä sanoi, että kyllä se siellä asustaa ja että jo ennen hänenkin syntymää sen on tiedetty siellä asuvan. Sauna, vatsa täynnä ruokaa ja kisailu poikien kanssa oli uuvuttanut minutkin niin, että Hermannin tarinan myötä vaivuin itsekin uneen Tilta-serkku kainalossa ja heräsin vasta aamulla äidin askareisiin.

torstai 22. joulukuuta 2011

Suvulta peritty

Ihmisten elämässä, käyttäytymisessä ja asenteissa maailmaa kohtaan näkyvät tämän päivän ilmiöiden lisäksi monet asiat, joita suvuissa ja perheissä on menneinä vuosina läpikäyty. Olemme myös sitä mistä ja miten juuremme on rakennettu. Hyvistä tarinoista ja tulkinnoista kuulemme mielellämme ja kurjista asioista mielummin vaikenemme, vaikka molemmilla on tärkeä merkitys siihen mitä olemme - niin minä, perheeni, sukuni kuin ihmiset yleensäkin.  Perheissä on voitu vaieta  tietyistä sairauksista, sodan ajan kokemuksista, huutolaisajasta jne. Yhteiskunnan ilmiöiden ohella kannamme mukanamme myös ihan omia perintötekijöitä, jotka tekevät meistä ympäristön avulla juuri sen mitä olemme. Tietyt piirteet ihmisissä näkyvät yllättävänkin monen sukupolven läpi ja jopa 1700-luvun ihmisten kuvauksista voi löytää piirteitä sukulaisista ja omasta itsestä. Se millaisia olemme ja miten elämme vaikuttaa puolestaan siihen millainen tulevaisuus on.

Menneiden asioiden tunnistaminen auttaa myös oman itsen ymmärtämiseen. Tosin vaikka itse olen joitakin ärsyttäviä luonteenpiirteitä pyrkinyt poisoppimaan, jotta en siirtäisi niitä omille lapsilleni, niin silti huomaan, että he puhuvat tai toimivat joissakin asioissa yhtä ärsyttävästi kuin äitinsä ja toki välillä kuten isänsä. Tai kun olen ajatellut, etten ikinä ole tuollainen kun äitini tai isäni, niin silti kuulen lapsiltani, että kuulostat ihan mummulta tai papalta. Ärsyttävien piirteiden lisäksi on toki paljon periytyneitä asioita, joista olen erityisen iloinen ja ylpeä. Kävelytyyli, seisoma-asento, ilmeet, puhetyyli, huumori, ruumiinrakenne, kasvojen piirteet, luonne ja tempperamentti ovat asioita, joita tunnistan omissa lapsissani, itsessäni ja muissa sukulaisissa. Lumen tultua maahan tunnistan taas, koska yksi lapsistani on käynyt kotona. Lapsena tunnistin näistä jäljistä äitini ja Kalle-papan. Yhden suvun punaiset hiukset ja toisen suvun tummuus, huumorin laatu, työhön suhtautuminen ja luonteen jurous tai kiivaus ovat asioita, jotka tulevat usein esiin sukulaisten kertomuksissa. Ja sekoittuupa tähän vielä havainnot siitäkin millaisia ovat hämäläiset tai suomalaiset.

Myös monet sairaudet kulkevat sukupolvesta toiseen mukanamme. Omissa suvuissani painottuvat sydän- ja verisuonisairaudet sekä reumasairaudet ja nivelrikko. Kirkonkirjoissa on muutamissa sukuhaaroissani huomioni kiinnittänyt heikkolahjaisuus, mielensairaus, huono näkö ja sokeus. Näön ja silmien hoito ei ennen ollut kuten nyt eikä silmälaseja ollut käytössä, joten huononäköisyys ja sokeuskin selittyvät osin sillä, mutta kyllä meitä silmälasipäisiä ja silmäsairauksia sairastavia löytyy suvuista useampi tänäkin päivänä. Määritelmät heikkolahjaisuudesta ja mielensairauksista ovat 1700- ja 1800-luvuilla olleet erilaisia kuin tänä päivänä ja myös hoitokeinot ovat olleet erilaisia, jos niitä kaikkiin oireisiin on ollutkaan. Onko tuolloin merkitty luku- ja kirjoitustaidoton heikkolahjaiseksi ja ongelmat olisivat kuitenkin olleet samoja kuin nykypäivän oppimis- ja toiminnanohjausvaikeuksissa olevilla on vai onko kyseessä muunlainen heikkolahjaisuus. Kahdessa sukuhaarassani kuitenkin on ollut 1900-luvun puolesta välistä tähän päivään asti lapsia, jotka ovat tuskailleet oppimisensa, keskittymisensa ja toiminnan ohjailunsa kanssa.

Suvuissa kulkevat mukana myös nimet. Suvuissani  usean sukupolven niminä ovat esiintyneet miesten nimistä Anders, Mats, Matthias ja Henrik eli Antti, Matti ja Heikki  sekä naisista Anna, Leena, Liisa, Kaisa, Maria ja Eeva. Kullakin aikakaudella nimissä näkyy myös sen hetken muotivirtaukset. "Kyllähän Satu nyt pienelle tytölle sopii, mutta ajatelkaa nyt miltä se kuulostaa vanhalla naisella", näin kommentoi Kalle-pappani  vanhemmilleni saatuani nimeni tammikuun alussa 1967 Messukylän kirkossa Tampereella. Pieni tyttö oli tyytyväinen nimeensä, niin on vanhempikin nainen ja uskon olevani vielä vanhanakin, mutta silloin nimi kalskahti papan korviin vain pienen lapsen nimelle. Niinhän se menee. Nykyäänkin jotkut lapset saavat perinteisiä ns. vanhoja nimiä, toiset uudenaikaisempia ja kansainvälisempiäkin nimiä. Omien lasteni nimissä on mukana niin minun kuin isänsä puolen suvun nimiä - Henrik, Matias, Mikael ja Antto. 

Hauska olisi tietää mitä tuleva sukututkija muutaman sukupolven kuluttua suvusta kirjoittaa tai löytääkö nyt syntyneet suvun lapset itsestään vielä näitä samoja tapoja ja luonteenpiirteitä tai miten muutokset yhteiskunnassa näitä läpi sukupolvien kulkeneita tapoja ja piirteitä muokkaavat. Tänä vuonna sukuuni on tietojeni mukaan syntynyt kolme lasta - Niko Petro Kalevi, Eveliina Kaisu Anastasia ja "Soilikki" , joka on vielä vailla virallista nimeä. Kaikki lapset ovat Antto ja Anna Kantojärven perillisiä - Niko viidettä ja tytöt kuudetta sukupolvea. Nähtäväksi jää millaisia suvun piirteitä he mukanaan kuljettavat ja millaisiksi he suvun perintöä aikanaan muovaavat.

Suku voi olla toisille ja toisinaan paras tai pahin. Mutta se on ainoa eikä valittavissa. Kukaan meistä ei välty siltä, että jokin meissä muistuttaa jota kuta tai jotakin tehdään koska niin on aina tehty. Ja vaikka välttää noudattamasta näitä joskus rasittavia suvun tapoja tai piirteitä, niin jonain päivänä huomaa itsekin niin tehneensä. Varsinkin negatiivisissa asioissa kuulee helposti muistutettavan suvusta, mutta suku voi myös olla tuki ja turva. Kuka asiat mitenkäkin näkee. Sukututkimuksen myötä olen tutustunut moniin sukulaisiin, joista en ennen tiennyt mitään ja silti olemme löytäneet yhteisen sävelen nopeasti niin kuin aina olisi tunnettu ja usean kanssa olemme todenneet havainneemme perheissä ja sukuhaaroissa samoja asioita, vaikka yhteyksissä ei vuosiin jos koskaan ole oltu. Eräässä 1800-luvun alun asiakirjassa muuten mainitaan eräs sukulainen holtittomana, muutenkin erikoiseen sukuun kuuluvana, joten vikoja on, mutta olkoon vaan, suksi luistaa silti ja samassa kelkassa ollaan.

keskiviikko 23. marraskuuta 2011

Paavo ja Tosca-karamellit

Sain eilen ystävältäni tuliaisina karamellipussin, jossa oli myös Tosca-karamellejä. Niin nyt kuin joka kerta Tosca-karamellejä saadessani tulee mieleeni isäni eno Paavo. Paavo nimittäin tarjosi aina meille lapsille joko Tosca-karamellejä tai sellaisia valkoisia piparminttupastilleja.

Lapsena asuimme joitakin vuosia lähellä Paavon kotia, joka oli myös hänen synnyinkotinsa ja isäni mummula. Tietä pitkin matkaa oli hiukan enempi, mutta metsän läpi kodistamme oli Paavon luo vain muutama sata metriä. Vanhempieni kanssa kävimme Paavolla usein ja muistan yhden talven kun sisareni kanssa vielä alle kouluikäisinä hiihdimme usein metsän poikki Paavon luo keskenämmekin, varmasti mielessä juuri nämä Tosca-karamellit, joita ei siihen aikaan kotona saanut. Paavon isä Iivari Kallenpoika Mäkelä rakensi talon Kurun Karjulankylään ja muutti siihen 1920-luvulla perheensä kanssa. Perheeseen kuului silloin kaksi Paavoa vanhempaa tytärtä, Sisko ja mummuni Eeva. Paavo Maunu Iivari syntyi uudessa kodissa loppukesällä 1925.  Paavon jälkeen viisi vuotta myöhemmin syntyivät kaksoset Eila ja Pentti, jotka kuolivat vain muutamien viikkojen ikäisinä.

Paavo ja moponsa 1980-luvun alussa
Paavo asui synnyinkodissaan siihen saakka kunnes 1980-luvulla muutti Kurun keskustaan uuteen vanhuksille tarkoitettuun rivitaloon. Paavolla ei ollut omaa perhettä, joten sisarten perheet olivat myös hänen perhettään. Elantonsa hän hankki kivityömiehenä, mutta jäi jo aikaisin työkyvyttömyyseläkkeelle nivelreuman vuoksi.  Paavon muutettua keskustaan me lapset ja nuoret kävimme silloin tällöin Paavoa tervehtimässä ja usein näimme häntä myös matkahuollon baarissa, missä kävimme ostoksilla tai muuten vaan nuorina aikaa kuluttamassa. Paavo jutteli meille usein ja tarjosi myös jäätelöä tai limsaa. Paavo kävi matkahuollon baarissa syömässä, mutta myös kaljalla. Aina meistä nuorista ei ollut kiva, kun hän kaljoiteltuaan selvitti sukulaissuhteemme ja kertoi meistä muistojaan, mutta näin aikuisena tuokin on lämmin muisto hänestä.

Viimeisin muisto minulla on hänestä vuodelta 1986, jolloin Paavo oli Tampereen yliopistollisessa sairaalassa hoidettavana ja minä opiskelin sairaalan vieressa terveydenhuolto-oppilaitoksessa. Olin joulumyyjäisistä ostanut hänelle joulutontun ja kävin häntä sairaalassa tervehtimässä. Paavo joutui niskavedon vuoksi makaamaan paikallaan, mutta juttelemaan hän pystyi hyvin. Paavo kuoli tästä puolen vuoden kuluttua kesällä 1987.

tiistai 8. marraskuuta 2011

Tuhkarupuli

 "Tuhkarupulia lapsissa" tai  "Tuhkarupuli liikkuu lapsissa"  otsikot toistuvat usein 1800-luvun lehdissä.  Tuhkarupuli oli  tuolloin myös yleinen lasten kuolinsyy, mikä näkyy tutkimissanikin kirkonkirjoissa. Esimerkiksi Ruovedellä etsiessäni kuolinsyitä esivanhempieni perheen lasten lähekkäisille kuolemille syksyinä 1852 ja 1862 havaitsin monen erityisesti lapsen kuolleen tuhkarupuliin pienen ajan sisällä. 

Tuhkarupuli eli nykyisin tuhkarokko on viruksen aiheuttama tarttuva kuumetauti, johon liittyy ihottuman lisäksi nuhaa ja yskää. Se on nykyään Suomessa harvinainen, mutta viime vuosina sitä on vuosien tauon jälkeen täälläkin sairastettu, vaikka rokotukset tuhkarokkoa vastaan aloitettiin Suomessa 1974 ja 1980-luvulla  kolmoisrokotteen muodossa. Ennen rokotuksia tuhkarokko oli yleinen lastentauti ja moni vielä omastakin ikäluokastani on sen sairastanut. Tuhkarokon jälkitauteina esiintyvät mm. hengitysteiden bakteeri-infektio, keuhkokuume ja aivokuume, joiden vuoksi tuhkarokko on joskus ollut monelle sen saaneelle kohtalokas ja niiden vuoksi se on edelleenkin vakavasti otettava tauti. Nykyisin hoitomenetelmät, ravitsemus-, hygienia- ja asuinolojen parantuminen ovat helpottaneet sairastamista ja siitä parantumista, mutta vielä 1800-luvulla tuhkarokko oli yleinen lasten kuolinsyy.  Niukan ja yksipuolisen ravinnon vuoksi lasten terveys ei välttämättä ollut hyvä, asuinolot olivat ahtaita ja vetoisia, perheen jäsenet peseytyivät samoissa pesuvadeissa, hoitoon ei hakeuduttu eikä hoitoa kaikkeen ollutkaan, joten vaikka lapsi itse rokosta olisi selvinnyt niin vakavat jälkitaudit olivat lapsille ja huonokuntoisille kohtalokkaita, kun ne voivat sitä olla nykyisin hoidostakin huolimatta.

Ruoveden Visuvedellä Alastalon Karran töllissä asuvien Matti Matinpoika Karran (1809 - 1868) ja vaimonsa Heta Erkintyttären (1812 - 1867) perheen kuudesta lapsesta kolme kuoli tuhkarokkoon. Lasten ravitsemus, perheen asuinolot ja syksyn kylmenevät ilmat saattoivat vaikuttaa siihen, että pienen ja köyhän töllin lapset rokon myötä sairastuivat myös jälkitauteihin eivätkä näin kestäneet taudin oireita. Elokuussa 1852 sisaruksista 4-vuotias Josua ja 1-vuotias Helena kuolivat rokon seurauksena viikon välein. Tästä muutaman vuoden kuluttua perheeseen syntyi Karoliina, joka sitten 8-vuotiaana syksyllä 1862 kuoli myös tuhkarokon seurauksena. 

Ennen näitä lapsia perheessä oli kuollut 4-vuotias Matilda muun sairauden seurauksena. Lapsista vain kaksi; pojat Emanuel s. 1839 ja Johan s.1845 elivät aikuisikään saakka. Emanuel eli Manu on isoisoisoisäni ja hän jäi asumaan Karralle Kurun Haukkamaan Liesmäestä kotoisin olleen vaimonsa Albertiinan ja lapsiensa kanssa. Johan eli Juha oli renkinä veljensä torpassa ja myös asui siellä. Juhan kohdalla on rippikirjassa merkintä "kipeet silmät". Juha kuoli 30-vuotiaana perheettömänä v.1876  kuolintiedon mukaan rintatautiin eli ilmeisesti hänellä oli sydänsairaus.

tiistai 1. marraskuuta 2011

Etsimisen vaiva ja löytämisen ilo

Olen selannut läpi lukuisia kertoja Kurun, Ruoveden, Virtain, Teiskon ja Ylöjärven kirkonkirjoja ja muita asiakirjoja. Niin monia, että jotkut sivuista muistan ulkoa. Olen etsinyt, opetellut tulkitsemaan vanhaa kirjoitusta, kääntänyt ruotsista suomeksi, yhdistellyt tietoja ja tulkinnut. Vaihtelua ovat tuoneet muiden kuntien kirkonkirjat mm.Tampereelta, Ikaalisista, Hämeenkyröstä, Mäntästä, Keuruulta ja Helsingistä. Olen lukenut kirjoja, katsellut valokuvia, kiertänyt hautausmaita ja haastatellut sukulaisia. Tällä työllä jotkut sukujen jäsenet löytyvät helposti ja heidän elämänpolkuaan on helppo seurata, mutta joidenkin jalanjäljille ei meinaa päästä ollenkaan ja toisia ei näytä yhden tiedon jälkeen löytyvän mistään. Kirkonkirjojen tiedot ovat joskus puutteellisia tai puuttuvat kokonaan ja asioiden muistajia ei enää ole. Silti tässä harrastuksessa mukavaa on juuri se etsiminen ja sen jälkeen löytäminen. Miten iloiseksi voi tullakaan pienenkin tiedon murusen löytymisestä tai pienestä oivalluksesta kun yhdistää jonkun asian suvun perheiden välillä tai tapahtumissa.

Viime päivinä olen taas kerran, ties monettako kertaa, yrittänyt löytää Matti Johaninpoika Hjeltiä, joka syntyi kirkonkirjojen mukaan  huhtikuun 9.päivä 1821 ja olisi näin ollen ollut ensimmäinen Kurussa Paappasen Kantojärven torpassa syntynyt, sillä isommat sisarukset Johan ja Maria olivat syntyneet Ruoveden Tokosen Salmilla. Tuohon aikaan perhe oli kylläkin vielä kirjattu nimellä Hjelt. Matista löytyy vain kastemerkintä 5.toukokuuta, mutta muuten häntä ei rippikirjoista löydy. Onko Matti kuollut kohta kasteen jälkeen ja kuolintieto olisi jäänyt merkitsemättä vai onko kirjattu kastemerkintä virhe. Vastausta en ole löytänyt ja voi olla etten löydäkään. Matin syntyessä Juliana-äiti olisi ollut jo 56-vuotias ja isommat sisarukset 20- ja 15-vuotiaat.

Matti (Matthias) Johaninpojan kastemerkintä Kurun kastekirjassa




Joskus tuntien ja monien rippikirjojen katselemisen jälkeen on itse teksteille niin sokea ettei huomaa tai löydä etsittyä tietoa ja silloin on ihana kun saa muilta sukututkijoilta apua etsinnässä tai tekstien tulkinnoissa. Esimerkiksi Suomen Sukututkimusseura ja Suomen Sukuhistoriallinen yhdistys ylläpitävät kotisivuillaan sukututkijoille tarkoitettuja keskustelupalstoja, joiden kautta voi saada apua, keskustella ja auttaa muita. Tämä yhteistyö ja yhteydenpito tuo myös vaihtelua yksin työpöydän ääressä puurtamiseen. Tätä kautta sain apua viimeksi tänä syksynä kun kyllästyin yksin etsimään ja selaamaan uudelleen ja uudelleen kirkonkirjoja löytääkseni isäni mummun Lyyli Mäkelän äidin Aleksandra Aallon (os. Rajamäki) äidin Anna Lena Matintyttären lapsuuden perheen. Olen erittäin iloinen ja kiitollinen avusta, jonka avulla löysin perheen Ylöjärveltä Teivaalasta ja sitä kautta Hämeenkyröstä. Anna Lena oli muuttanut Ylöjärveltä Teiskoon pikkupiiaksi ja tapasi siellä tulevan puolisonsa kurulaisen Zefanias Johaninpojan ja yhdessä he muuttivat Kuruun vuonna 1845 Olkitaipaleenkylään Taipaleen Rajamäen torppaan, missä myös Aleksandra sisaruksineen syntyi.

Hilja Kantojärvi 1883 - 1914.
Matti ja Edla Kantojärven lapsista Hiljan tarina on vielä kesken. Hänestä tiedän kuitenkin paljon enemmän kuin äsken mainituista ja juuri sain Helsingin seurakuntien keskusrekisteristä hänen kuolintietonsa. Hiljasta on merkintä rippikirjoissa ja hänestä on säilynyt valokuvia. Hilja Alina Matintytär  Kantojärvi muutti Kurun Kantojärveltä Tampereelle 16-vuotiaana lokakuussa 1899. Hän oli Matti ja Edla Kantojärven seitsenlapsisen perheen kolmanneksi vanhin. Hän syntyi Kurussa Petäjälamminkylässä Kantojärven talossa marraskuun 30.päivänä 1883. Häntä ennen olivat syntyneet v. 1879 Antto Emil ja v.1881 Aina Wilhelmiina. Hiljan jälkeen perheeseen syntyivät vielä Olga Maria v. 1886, Hulda Maria v. 1889, Lahja Matinpoika v.1892 ja Elsa v.1895. Hiljan sisarentyttären Aunen päiväkirjamerkinnöissä Hiljan kerrotaan 1900-luvun alussa asuneen Helsingissä ja hankkineen elatuksensa palvelijana. Helsingin kirkonkirjoista Hiljasta löytyy vain kuolinaika ja hautapaikka, joten ilmeisesti hän oli muualla kirjoilla. Toistaiseksi tietoja muutoista, työstä ja perheestä ei ole löytynyt. Kuollessaan hän käytti nimeä Kantojärvi, joten ilmeisesti perhettä ei ollut. Päiväkirjamerkintöjen perusteella Hilja ja sisarensa Olga olivat läheiset ja Aune kertoo Hiljan auttaneen heitä Amerikasta paluun jälkeen. Hilja on kuollut 17.1.1914 30-vuotiaana Helsingissä ja hänet on haudattu Malmin hautausmaalle.

Tänään olen taas kerran selannut läpi Ruoveden rippikirjoja etsiäkseni  isoisoisovanhempieni Manu ja Albertina Karran tyttärien eli äitini papan Eetun sisarten elämää lapsuuskodista lähdön jälkeen. Yksi heistä näyttää johdattavan minut Orivedelle. Etsiminen siis jatkuu tällä kertaa sieltä. Se vaatinee taas kerran aikaa, kärsivällisyyttä ja mielenkiintoa, mutta löytämisen ilo saa jatkamaan.

tiistai 18. lokakuuta 2011

Elämän tarinoita kirjoista

Sukututkimusharrastus on vaikuttanut myös lukemisharrastukseen. Romaanit ovat vaihtuneet sukukirjoihin ja historiateoksiin. Tosin romaaniaikakautenakin ahmin historiallisia romaaneja ja elämänkertomuksia, mutta nyt suunta kirjastossa on lähes aina suoraan historiaosastolle sukututkimusta, paikallista ja Suomen historiaa käsittelevien kirjojen hyllyille.Sotakirjoja en ennen lukenut ollenkaan, mutta nyt viime vuosina olen lukenut niitäkin vaikka kuinka. Sotakirjoihin syntyi erilainen mielenkiinto kun sukututkimusharrastuksen myötä alkoi nähdä ja kuvitella omia isovanhempiaan ja muita sukulaisia kirjojen tapahtumien keskelle.Samalla voi hahmottaa itselleen sen aikaista elämää. Sodat eläneet isovanhemmat ovat jo kuolleet, mutta tuttavapiirin ja työn kautta voin onneksi kuulla kirjojen lisäksi tarinoita ja kokemuksia ihmisiltä, jotka ovat nuo ajat eläneet.

Pappani Kalle oli sotavankina Neuvostoliitossa. Ei hän kokemuksistaan puhunut eikä siitä häneltä kyselty. Nyt kysyisin, mutta se ei enää ole mahdollista. Onneksi tuosta ajasta on kirjoitettu kirjoja ja papan kanssa samassa joukko-osastossa sekä samalla vankileirillä olleita on kirjoissa haastateltu, joten papankin elämää siellä voi niiden kautta mielessään kuvitella. Heinäkuussa 1944 alkanut vankeus päättyi marraskuussa 1944 ja sen jälkeen Kurun Karjulankylään saapui vain 22-vuotias Kalle, jolla oli eliniäksi sisällään kokemus ja muisto, josta tuohon aikaan ei puhuttu. Vankeusaikaan ja sitä edeltäviin aikoihin olen perehtynyt sota-arkiston dokumenttien avulla, mutta myös kirjat ovat antaneet tietoa taisteluista ja vankeusajasta ja -paikoista. Antoisimmat näistä on itselleni olleet  sotavankimatrikkelin sisältävä Teuvo Alavan, Dmitri Frolovin ja Reijo Nikkilän kirjoittama Rukiver!-suomalaiset sotavangit Neuvostoliitossa ja Timo Malmin Suomalaiset sotavangit Neuvostoliitossa 1941-1944.

Sotavankeudesta kertovien kirjojen lukemisen lisäksi suosittelen mielenkiinnosta luettavaksi myös tänä vuonna ilmestynyttä Jouko Halmekosken Orjamarkkinat-huutolaislasten kohtaloita Suomessa. Kirjassa on 25 huutolaislapsen tarinaa. Kunnan elätettäväksi joutuneet lapset huutokaupattiin muiden perheiden hoidettaviksi tietyksi ajaksi kerrallaan. Halvimman hinnan tarjonnut sai lapsen, joten lasten kohtelu ei välttämättä aina ollut kovin hyvää ja olihan itse kauppatilanne lapselle varmasti kovin pelottava ja nöyryyttävä kokemus. Huutolaiskäytännön kieltävä laki tuli voimaan vuonna 1922, mutta vielä 1930-luvullakin tiedetään lapsia kaupatun. Äitini pappa Mikko oli 1800-1900-lukujen vaihteessa huutolaislapsi, mutta hänelle kävi lopulta hyvin ja hän pääsi velipuolensa, isänsä aiemmasta avioliitosta syntyneen Heikin ja tämän vaimon luokse ja eli täysin hyväksyttynä perheenjäsenenä heidän kanssaan aikuisuuteen saakka. Köyhyys ja huutolaisuusaika jättivät Mikkoonkin jälkensä ja lisäsivät sisua, jolla hän myöhemmin perheensä elätti ja sen eteen työtä teki. Mikon iloinen luonne ja huumorintaju auttoivat varmasti raskaiden asioiden käsittelyssä.

Kurulainen Veli Salin on kirjoittanut Kansalaissodan taisteluista ja tapahtumista Kurussa kirjan Kahden rintaman keskellä. Punaisten ja valkoisten taistelujen keskellä Kurun kirkonkylän ja Karjulankylän alueella eli ja asui paljon omia sukulaisiani sekä äidin että isän puolelta. Mummuni Eeva syntyi Kosken talossa kesällä 1918 ja Koskella asui tuolloin hänen vanhempiensa Iivari ja Lyyli Mäkelän lisäksi muutakin Mäkelän sukua. Millaista onkaan suvun elämä ollut tuolloin Lyyli-äidin odottaessa esikoistaan. Koskenmäen tapahtumien ohella kirjassa on mm.Esteri Karjulan muistelmia kouluikäisen tytön silmin mm. Nygårdin,nykyisen Palhoniemen kohdalla sattuneista tapahtumista. Kirjan kuvat asiaan liittyvistä asiakirjoista elävöittävät kirjaa.

Tuula Ahosen ja Hanna Pellon kirjoittamista kirjoista olenkin jo aiemmin kirjoittanut. Tuula Ahosen kirjassa Karstulan Vahangan Ahosen suku itselleni mielenkiintoisinta olivat tiedot Johan Friskistä ja jälkeläisistä, mutta kirjassa on myös elävästi kuvattu sen ajan ihmisten elämää ja arkea suvun ihmisten kautta. Hanna Pellon Lukkarin lapset on lämminhenkinen yhden suvun tarina kirjeenvaihdon kautta. Osmo Asosen kirjassa Pitäjän räätäli Johan Ahlstedt´n sukuhistoriaa on kuvien kera paljon mielenkiintoista luettavaa niin kyseisen suvun kuin Tampereen lähialueen historiasta ja elämästä. Johan Ahlstedt´n pojan Alexanderin vaimo Amanda oli kotoisin Kurun Kantojärveltä, joten kirjassa on tietoa myös heidän elämästään meille nykyisille kantojärveläisille. Kirja on antoisa luettava myös yhteiskunnan kehittymisen ja ihmisten yritteliäisyyden kuvaamisen vuoksi, vaikka varsinaisesti tietty suku ei kiinnostaisi. Urho Riihikosken Parkkuu muistoissani kertoo Kurun Parkkuun historiasta monipuolisesti ja selkeästi sanoin ja kuvin. Uolevi Nojosen kirjat puolestaan liittyvät mm.Virtain Vaskiveden ja Nojosten sukuhistoriaan, minne juureni äidinäidinäidin puolelta ulottuvat. Uolevi Nojonen on kirjoittanut myös kurulaisesta kauppiaasta Antti Toikkosesta, jonka lapsuuden koti on Lähdekorven torppa, joka on sijainnut lähellä Kantojärveä ja jonka jälkiä on vielä Kantojärventien varressa nähtävissä. Kantojärveltäkin mm. Markus Johaninpoika Hjelt oli 1860-1880-luvuilla useita vuosia Lähdekorvella renkinä.

Kirjastoista olen  löytänyt  lisäksi monia muita mielenkiintoisia kirjoja ja  useiden sukujen sukuselvityksiä luetteloineen ja tarinoineen. Ja kun omat sukuhaarat näyttävät voimakkaasti pysyvät Kuru, Ruovesi, Virrat, Mänttä, Teisko, Ylöjärvi- alueilla niin monista näistä löytyy omiin sukuhaaroihin kuuluvia sukuja ja perheitä. Kuvat ja elävät tarinat sukuselvitysten ohella tekevät kirjoista mielenkiintoisia luettavia myös sukuihin kuulumattomille. Kirjoissa perheiden elämät kuvaavat sen aikaista elämää tietyllä alueella, joten samoja piirteitä on varmasti ollut omienkin sukujen perheiden elämässä. Kirkonkirjojen ja muiden erilaisten asiakirjojen tutkimisen lisäksi kirjat elävöittävät sukututkimusta, antavat tietoa ja luovat mielikuvia sukujentarinoiden etsimiseen. Kirkonkirjoissa näkyvät kuolemat, ripitykset yms. näkee toisessa valossa kun tietää mitä alueella, maassa ja yhteiskunnassa kulloinkin on tapahtunut. Tieto yhteiskunnan ilmiöistä ja kehityksestä, moraalikäsityksestä, kunkin ajan arvomaailmasta, uskontojen vaikutuksista, kulkutaudeista ja sairauksista, sodista jne. auttavat ymmärtämään miksi tiettyinä aikoina on toimittu tietyllä tavalla.

maanantai 17. lokakuuta 2011

Hautausmaakierros

Ruovesi 2011
Hautausmaat tarjoavat rauhoittumisen ja läheisten muistelun lisäksi sukututkijalle paljon tietoa.Niinpä minutkin on voinut tavata useammalta hautausmaalta etsimässä ja katselemassa. Sukulaisten mukana olo hautausmaalla on antoisaa. Tällöin hautakivistä saadun tiedon lisäksi  hautojen kohdalla muistista löytyy usein erilaisia tarinoita menneistä suvun jäsenistä. Toisaalta huomaan itse esimerkiksi Kurun ja Ruoveden hautausmailla tarinoivani mukana oleville suvun tarinoita niin, että mukaan taidan saada pian vain ne joita asiat myös kiinnostaa. Mukava on kuitenkin näitä tarinoita suvuista omille nuorillekin siirtää.

Edellisessä blogitekstissä kirjoitin Länsi-Teiskon hautausmaasta, minne on haudattuna useampia sukulaisiani isäni mummun Anna Kantojärven os. Uotila puolelta. Kurun ja Ruoveden hautausmailla olen käynyt useampia kertoja, sillä niillä hautausmailla on runsaasti suvun hautoja sekä isän että äidin puolelta, mutta niillä hautausmailla on myös läheisimpien isovanhempien ja muiden sukulaisten hautoja. Kurun Vanhalla hautausmaalla on aiemmin esittelemäni Herman Kantojärven ( 1867-1903) hauta. Hänen haudallaan on suuri rautaristi ja ristin ympärillä kasvaa loppukesästä mustikoita. Viime kesänä iso myrsky kaatoi hautausmaalta ison kuusen ja kuusi kaatui aivan haudan päälle. Kuin ihmeen kaupalla risti säästyi ja pysyi pystyssä puun oksien osuessa päälle.

Kurun Vanhalta hautausmaalta löytyy kaukaisempaa sukua, kuten esimerkiksi isäni papan Iivari Mäkelän tädin Vilhelmiinan/Miinan (1833-1928) sekä puolisonsa Kalle Hirvilahden sekä mummuni Eeva Kantojärven  tädin Tyyne (os.Aalto s. 1893) Ylisen ja puolisonsa Akselin haudat. Myös pappani Antin pappa Matti Kantojärvi (1857-1895) on haudattu vanhalle hautausmaalle, mutta paikan muistamme vain edesmenneiden sukulaisten puheissa erään polun ja puun juurella, sillä hautakiveä ei ole. Matin vaimo Edla kuoli  miestänsä myöhemmin ja hänet on haudattu Kurussa Tammikankaan hautausmaalle. Vanha hautausmaa ja hautausmaan kunnostuksen yhteydessä rakennettu paarihuone on otettu käyttöön 1858. Uudempi Tammikankaan hautausmaa ja kappeli vihittiin käyttöön 1904, mutta hautausmaalle on haudattu kurulaisia jo 1800-luvun lopulla.

Kurun Tammikankaan hautausmaalla onkin kymmenittäin sukulaisteni hautoja eri sukuhaaroista. Lähisuvun haudat olen tietysti tiennyt jo lapsesta asti. Jouluisin on viety kynttilöitä ja kesällä kukkia Kantojärven, Karran ja Mäkelän sukujen mummujen, pappojen, tätien, setien ja enojen haudoille, mutta sukututkimuksen myötä tuolta hautausmaalta on löytynyt lukuisia kaukaisimpienkin sukulaisten hautoja. Esimerkiksi Kantojärveltä 1800-luvun puolessa välissä maailmalle lähteneiden veljesten  Hermannin ja Kustaan lapsista Hermannin tytär Matilda/Tilda (1869 - 1927), joka meni naimisiin Edvard Taipaleen kanssa sekä Kustaan poika Anselm Kantonen (1876-1938) puolisonsa Mantan kanssa ovat haudattu Tammikankaan hautausmaalle. Samoin isäni mummun Anna Kantojärven serkun Arvo Sydänlammin ja puolisonsa Hildan hauta löytyy Kurun Tammikankaan hautausmaalta, kun puolestaan toisen serkun Arvon sisaren Idan hauta on Ikaalisten hautausmaalla. Arvo ja Ida ovat kotoisin Sydänlammilta Ikaalisten Juhtimäestä. Heidän äitinsä Hilda oli Anna-mummun äidin Idan sisar. Kotipaikkakunnallani Ikaalisissa olen myös kiertänyt kahta hautausmaata, mutta Ida Sydänlammin ja poikansa Heikin hauta on ainoa, jonka sukuun kuuluvaksi olen tunnistanut. Aune-mummuni mummu Maria Liisa Rantala kyllä kuoli Ikaalisissa v.1927, mutta hänen hautaansa en ole löytänyt.

Ruoveden hautausmaa on historian kannalta tutkimuksissani mielenkiintoisin, sillä lähestulkoon joka sukuhaara suvuistani on sieltä lähtöisin tai joku jälkeläinen muualla syntyneenä sinne palannut. Läheisimpiä suvun hautoja siellä on isäni tädin Hilma Salmen hauta, johon on haudattu myös puolisonsa Onni sekä isän serkku Eeva sekä äitini  mummun ja papan Mikko ja Emma Rantasen hauta. Kantojärven, Karran ja Rantasen sukuihin kuuluvia Palosia, Tammisia, Hoikkaloita, Kuusijärviä  sekä Siukolan sukua löytyy Ruoveden hautausmaalta useita.

Ruovedellä on  myös Muroleessa kaunis pieni kirkko ja hautausmaa, minne on haudattuna Osmon sukua. Siellä muistan lapsenakin käyneeni hautaa hoitamassa isäni tätien Saimin ja Hildan kanssa ja mieleeni on jäänyt heidän  kertomuksensa Osmon sukulaisista. Ruoveden Osmolla oli emäntänä  Siukolasta  Eeva ja Kurun Kantojärvellä hänen sisarensa Edla. Eevan ja Edlan  sekä heidän lastensa ikäerojen vuoksi yhteistä aikaa lapsena ja nuorena viettivät samaan aikaan Eevan lapset ja Edlan lapsenlapset.  
 Noin 1920 Kantojärven Taimi ja Hilda sekä Osmon  Kalle, Maiju, Huugo ja Elsa.
Tampereella Teiskossa kirkko ja hautausmaa henkivät vanhaa omanlaistaan tunnelmaa. Pienellä alueella on paljon vanhoja hautakiviä, jotka jo itsessään ovat katselemisen arvoisia. Vatialan hautausmaalla lepää äitini mummu Hilja Karra, jonka muistan vielä lapsuudesta. Viimeisin muisto hänestä on Tampereelta Marjatan sairaalasta (jota ei enää ole). Kävimme siellä äidin kanssa ja veimme Hilja-mummulle mansikoita.Voi olla, että tuo oli ensimmäinen käyntini sairaalassa,sillä huone, rautasängyt ja vuodepotilaana olleet mummot ovat jättäneet mieleeni hyvin selkeän kuvan. Kalevankankaan hautausmaalla riittää myös katsottavaa. Suvun hautojen lisäksi mielenkiintoisia ovat useiden julkisuuden henkilöiden, kuten itselleni Juicen ja  Veikko Sinisalon haudat,  tai muuten historiallisesti merkittävien henkilöiden haudat. Myös kirjailija Lauri Viidan haudan olen käynyt siellä katsomassa. Hänellä ja minulla kun on yhteinen esi-isä. Virroille 1700-luvun alussa tulleen sotilas Jonas Ingemarsson Friskin lapsista Ingemar on oma esi-isäni ja Ingemarin sisar Maria on Lauri Viidan esi-äiti. Jonas Friskistä olen jo aiemminkin kirjoittanut blogissani.

Sukua Aina Lahtisen haudalla Ylöjärvellä 1965.
Ylöjärven hautausmaalla, vaikka se lähellä onkin, kävin viime kesänä ensimmäistä kertaa. Lähdin etsimään pappani Antin tädin Aina Vilhelmiina Lahtisen os. Kantojärvi (1881-1965) hautaa. Ja jotenkin tuntui kuin johdatukselta, että täysin vieraalla hautausmaalla umpimähkään etsimään lähdettyä kävelinkin suoraan kohti suurta kuusta, jonka juurella oli Ainan ja miehensä Päärtin hauta, johon on myös heidän lapsiaan haudattu. Ylöjärven hautausmaa on perustettu jo vuonna 1781. Tätä ennen oli jo valmistunut Ylöjärven ensimmäinen kirkko, mutta ilmeisesti Ylöjärvellä ei silti koskaan ole haudattu kirkon alle kuten Kurussa ja monilla muilla paikkakunnilla.

Sievin hautausmaalla kävin edelliskesänä ja sinne on haudattu isäni papan Antto Kantojärven  veli Lahja Kantojärvi puolisonsa Idan os. Pokela kanssa sekä Lahjan tytär Airi ja jo lapsena kuollut poika Lahja Matti. Sukua löytyy lisäksi  mm.Virroilta, Mäntästä ja Helsingistä niin Malmin kuin Hietaniemen hautausmailta.  Hautausmailla kulkiessa silmät ja ajatukset kulkevat oman suvun jäsenten ja tarinoiden lisäksi myös aina kyseisen paikkakunnan ja koko Suomen historiassa. Hautakivien ja muistomerkkien kautta tulee esiin sodat, laivaonnettomuudet, kulkutaudit, historiallisesti merkittävät henkilöt jne. Joillakin hautausmailla huomio kiinnittyy hautakiviin, joissa esimerkiksi pienen ajan sisällä on kuollut useampi lapsi ja esimerkiksi Kalevankankaa hautausmaalla on vanhimmat hautakivet  kirjoitettu venäjäksi. Tampereella Messukylän hautausmaalla huomioin sukuhautojen sukuniminä nimet, jotka itselleni ovat nykyään kaupunginosien nimiä. Tietojensa lisäksi hautausmaiden kasvillisuus ja hiljaisuus houkuttelee sukututkijaa kävelykierroksilleen yhä uudelleen.Syksyn pimeinä iltoina kerättyjä tietoja purkaessa voi vain odottaa aurinkoa ja seuraavaa kesää. Sitten taas voi tutkijan bongata kierrokseltaan kameran ja muistiinpanovälineidensä kanssa.

torstai 22. syyskuuta 2011

Sukututkija Länsi-Teiskon hautausmaalla

Länsi-Teiskon kappeli keväällä 2011
Tänään ilmestyneessä Kurun Lehdessä Juhani Latoniemi kirjoittaa länsi-teiskolaisten haaveesta saada oma kirkko. Lehden kirjoitus sai minut kaivelemaan esiin Länsi-Teiskoon liittyviä suvun asioita ja kuvia. Kirkon sijaan Kurussa, nykyisin siis Ylöjärvellä, on hiljattain vietetty hiukan etukäteen Länsi-Teiskon ruokoushuoneen 45-vuotisjuhlaa. Rukoushuone vihittiin käyttöön 25.9.1966. Länsi-Teiskossa on ollut hautausmaa vuodesta 1924 ja samana vuonna on rakennettu myös kappeli. Kellotapuli on rakennettu vuonna 1928.  Jo 1920-luvulla Länsi-Teiskossa haaveiltiin omasta kirkosta ja 1940-50 - luvuilla kirkkoprojekti etenikin, mutta varojen puuttuessa kirkon sijaan valmistui rukoushuone.

Länsi-Teiskon  rukoushuone, hautausmaa ja kappeli on tullut minulle tutuksi oikeastaan vasta sukututkimusharrastuksen myötä, sillä lapsena ja nuorena Kurussa asuessani  en muista siellä käyneeni. Rukoushuoneen vieressä on myös Länsi-Teiskon kirkkovene Rutina. Isäni mummu Anna Maria Kantojärvi os. Uotila (1885-1943) on kotoisin Länsi-Teiskosta ja hänen sisaruksiaan perheineen on haudattu Länsi-Teiskon hautausmaalle, joten olen käynyt siellä katselemassa, hiljentymässä ja suvun historiaan tutustumassa. Keväällä minulla oli ilo tavata Anna- mummun siskon Aleksiinan haudalla hänen nykypolven jälkeläisistään reipas Matti-poika, joka oli Ulla-Maija mummunsa kanssa tuomassa valkovuokkoja suvun haudoille. Aleksiinan ja miehensä haudan lähellä on Anna-mummun veljen Heikki Uotilan ja vaimonsa Aleksiinan hauta. Heidän ainoa poikansa, pappani Antin serkku Kosti kaatui sodassa  helmikuussa 1940 Muolaan Kattilaojalla. Anna-mummun sisaruksista myös Idan ja Hilman perheiden hautoja  löytyy hautausmaalta useampia.

Hautausmaalla on myös höyrylaiva Kurun haaksirikossa (7.9.1929) Näsijärvellä hukkuneen 38 kurulaisen yhteishauta ja muistomerkki.

maanantai 19. syyskuuta 2011

Lukkarin lapset-sukukirja virittäjänä Siukolan suvun tutkimiseen

Isoisoisäni Antto Kantojärven (1879-1934) pikkuserkulta Hanna Pellolta ilmestyi tänä vuonna sukukirja Lukkarin lapset. Kirja kertoo lämminhenkisesti ja ihastuttavasti Herman Siukosen (1847-1921) perheen elämästä perheen välisen kirjeenvaihdon kautta. Kirjeet ovat kulkeneet vanhempien ja sisarusten kesken ja niistä tulee hienosti esiin sen ajan elämä isän ja lasten välisten kirjeiden välityksellä. Kirjeistä nousee esiin  perheen kuulumisten lisäksi sen ajan Suomen asioita; suurlakko, kansalaissota, Amerikan siirtolaisuus, opiskelijoiden elämä jne. Musiikilla on perheessä ollut tärkeä ja iso merkitys. Mukava on lukea ja samalla mielessään kuvitella elämää kirjeiden välityksellä myös Kurussa ja Ruovedellä. Hanna Pelto on hienosti koonnut kirjeet eteneväksi elämän tarinaksi ja elävöittänyt tekstiä perheen valokuvilla sekä asioita selventävillä tekstiosioilla kirjeiden välissä.

Herman Siukonen oli Hannan isoisä ja Antto Kantojärven äidin Edla Kantojärven (1853-1921) eno. Edlan äidin Greeta Leenan ja Hermannin lisäksi Ruoveden Siikalahden Siukolassa asuneeseen  sisarussarjaan kuului Emmanuel Siukonen, jonka pojasta Hermanni Kantojärvestä olen jo aiemmin tässä blogissani kirjoittanut.Isoisoisoisoäitini Greeta Leena Siukolan (1828-1890), Herman Siukosen ja Emmanuelin lisäksi Anna ja Markus Siukolalla oli yhdeksän  lasta. Greeta Leena jäi aikanaan viljelemään kotitilaa miehensä kanssa, Emmanuel tuli vävyksi Kantojärvelle ja Herman päätyi Valkealaan lukkari-urkuriksi. Markus Yrjönpoika ( 1805-1881) oli syntynyt  Kurussa Taipaleen Haapasen torpassa ja Anna Yrjöntytär ( 1810-1887) oli Kurun Ristaniemen talon tytär. Vanhemmat  Markus ja Anna asettuivat lastensa kanssa Ruoveden Siikalahteen Sarvanan talon Siukolan torppaan. Tästä torpasta lähteneistä kaksi polkua (Emmanuelin avioituminen  leskeksi jääneen Greeta Leena Kantojärven kanssa ja Greeta Leena Siukolan tyttären Edlan avioituminen Matti Kantojärven kanssa) kulkeutuu omaan sukuhaaraani Kurun Kantojärvelle ja yksi Lukkarin lapset kirjan esittelemään perheeseen, jonka keskuksena on Valkeala. Viisi Markuksen ja Annan lapsista on kuollut  lapsina.

Herman Siukosen puoliso oli Fredrika Helin (1853-1897). Fredrika oli ruovesiläisen suutari ja kirkkoisäntä Kustaa Helinin ja kätilö vaimonsa Fredrikan tytär. Herman ja Fredrika saivat kaksitoista lasta. Heistä Wilho Siukonen on meille tuttu kirjojensa ja säveltämänsä musiikin kautta. Hän kokosi 1900-luvun alussa useampia musiikin oppikirjoja ja esimerkiksi 1929 ilmestynyt laulukirja kansakouluja varten oli pitkään tunnetuimpia ja käytetyimpiä koululaulukirjoja. Koulujen laulukirjoista, kuorojen sävellyksistä ja joululaulujen joukosta löytyy useita hänen itse säveltämiään lauluja, joista moniin on sisarensa Impi Siukonen kirjoittanut sanat. Yksi tällainen Wilho Siukosen säveltämä ja sisarensa Impin sanoittama kaunis joululaulu on Joulun odotuksessa: 
" Illan tullen hämärtyypi piha,metsä,maa
Lapset istuu ikkunalle,aik'on pitkä ootta-
valle,puhe tähtiin saa.
Tähdet syttyy taivahalle joulukuisen yön.
Katse käykö enkel'-lasten alas puoleen
ihmislasten,keskeen vaivan työn.
Miettineekö valkohenki,enkel'Jumalan;
lapsi mainen,pian saavut,ikuisehen jouluun
joudut,tupaan taivahan.
Joko syttyy enkel'lasten pian joulupuut?
Tuoko joulupukki heille autot,nuket,kuten
meille,tortut ynnä muut.

Soiko silloin kulkuskellot,halki metsätien,
kirkkohon kun enkel'lapset,
reessä istuin kultahapset,isä,äiti vie?

Lapset muistaa;äiti kertoi,taivaan kirkko on
täynnä kultaa kirkkahinta,
täynnä ääntä ihaninta,suuri loputon.

Lapset miettii:Jumala tok'kaikkein suurin lie
Lapset miettii,päät jo painuu,
pian silmät vaipuu,unten alkaa tie."
Lukkari-urkuri Herman Siukosella ja sisarellaan Greeta Leena Siukolalla oli 19 vuotta ikäeroa. Kun Herman oli lapsi, hänen seuranaan oli Siukolassa jo useampia isosiskon lapsia. Herman on ollut 6-vuotias isoisoisoäitini Edlan syntyessä. Ikäerot  sisarusten ja serkusten kesken tuolloin ovat voineet vaikuttaa yhteyden pitoon, mutta Lukkarin lapset - kirjan kirjeistä voi päätellä, että Valkealasta on Kurussa ja Ruovedellä käyty, joten varmasti tavattukin on. Säveltäjä sukulaisesta kuulin lapsena puhuttaessa joululauluista tai koulun laulukirjan lauluista.

Lukkarin lapset - kirja on itselleni merkityksellinen sukututkimusharrastuksen lisäksi myös sen ajan elämän kuvaajana sekä mielenkiintoisena historiallisena elämäntarinana Herman Siukosesta. Tarina torpan pojan tiestä Valkealan lukkari-urkuriksi, isäksi ja isoisäksi jää mieleen niin iloineen kuin suruineen.

lauantai 6. elokuuta 2011

Pisara ruotsalaista verta, kiivas luonne ja punainen tukka

Jonas Frisk syntyi 1696 Ruotsissa Gistadissa ja kuoli 1784 Virroilla, missä hän asui Suomeen tultuaan perheensä kanssa. Hänen puolisonsa oli Brita Simontytär ja heillä oli viisi lasta; Ingemar, Jonas, Maria, Sigrid ja Kirsti. Oma sukuhaarani alkaa Jonaksen ja Britan pojasta Ingemar Friskistä, joka toimi Virroilla pitäjänräätälinä, meni naimisiin Walborg Matintyttären kanssa ja heille syntyi 11 lasta. Olen Jonas Friskin jälkeläinen 10. sukupolvessa. Ennen minua ovat Ingemar Frisk (1728 - 1796), Jonas Frisk/Havanka (1755 - 1834), Walborg Havanka/Wierikko (1800 - 1874), Elisabet Wierikko/Korkeemäki (1832 -x), Santeri Mäki (1863 - x), Emma Rantanen (1892 - 1973), Aune Karra  ja Eila Kantojärvi. Nämä kaikki esivanhempani ovat asuneet Virroilla kunnes Emma muutti Ruovedelle 1900-luvun alkupuolella ja Aune 1950-luvulla pappani ja äitini kanssa Kuruun äidin ollessa muutaman vuoden ikäinen.

Jonas Frisk löytyy Porin läänin jalkaväkirykmentin pääkatselmusrullasta v.1728. Hän oli yksi niistä ruotsalaisista länsigöötanmaan kolmikasrykmentin sotilaista, joita tuolloin siirrettiin Porin rykmenttiin täydentämään Suomen sotajoukkoja. Jonas Frisk palveli Ruoveden komppaniassa ja hän sai ylennyksen korpraaliksi 11.10.1721. Länsigöötanmaalta tulleita sotilaita kutsuttiin myös väskööteiksi ja iso osa heistä jäi Jonas Friskin tapaan alueelle asumaan ja tuomaan pisaran ruotsalaista verta alueen väestöön.
 
Etsiessäni tietoja esi-isästäni Jonas Ingemarsson Friskistä (1696 - 1784) löysin toisen sukututkijan vinkin perusteella Tuula Saarisen kirjoittaman kirjan Karstulan Vahangan Ahosten suku.  Hän on Jonas ja Brita Friskin jälkeläisiä Kirsti tyttären kautta. Tuula Saarinen on  esitellyt kirjassaan mielenkiintoisesti Friskien perhettä sekä omaa sukuaan ja tuo esiin myös paljon tietoa kunkin ajan ihmisten elämästä. Kuvat elävöittävät kirjaa, jonka tarinat ja sukutaulut ovat muutenkin elävästi kirjoitettu. Hauska ja osuva kommentti kirjassa on viittaus sukutarinoiden perusteella  Jonas Friskin kiivasluonteisuuteen ja suvun punatukkaisuuteen. Tuula Saarinen kertoo näiden piirteiden kulkeneen Kirstin kautta hänen sukuhaarassaan nykypäivään asti. Aivan samoin voisivat tänä päivänä sanoa Kirstin veljen, oman esi-isäni Ingemar Friskin jälkeläiset näistä luonteen piirteistä ja punatukkaisuudesta, jotka voi tässäkin sukuhaarassa nykyäänkin havaita. Saarisen kirjan lisäksi Friskien sekä Jonaksen että puolisonsa Britan kiivasluonteisuudesta saa viitteitä Ruoveden ja Keuruun käräjäpöytäkirjoista mm. vuosilta 1722 - 1746 ja joiden tutkimista on helpottanut Matti J. Kankaanpään toimittama  kirja kyseisistä käräjäpöytäkirjoista.

maanantai 18. heinäkuuta 2011

Hermanni Kantojärvi 1867 - 1903

Hermannin hauta Kurun Vanhalla hautausmaalla.
Herman Manunpoika Kantojärvi syntyi 13.5.1867 Kurussa Petäjälammin kylässä Kantojärvellä. Hermannin äiti oli Greta Leena Kantojärvi (1831 - 1900), joka oli kotoisin Kurun Riuttaskorven Hytöseltä ja oli aiemmin ollut naimisissa Juho Kantojärven (1830 - 1864) kanssa. Juhon kuoltua 1864  Greta Leena jäi kolmen lapsensa kanssa Kantojärvelle ja avioitui seuraavana vuonna syksyllä 1865  Hermannin isän, Ruoveden Siukolasta kotoisin olleen Emanuel Markunpojan  (1845 - 1929) kanssa. Perhe asui Kantojärvellä, missä asuivat Greta Leenan perheen lisäksi myös Greta Leenan appivanhemmat Juho ja Maria Kantojärvi nuorimpien lastensa kanssa. Hermannilla oli äitinsä aiemmasta avioliitosta kolme sisarusta; Matti, Antti ja Amanda. Hermannin isä ei ollut aiemmin ollut avioliitossa ja Herman oli hänen ainoa lapsensa, mutta vaimonsa lapsia lapsenlapsineen hän elätti ja kasvatti kuin omiaan. Olivathan Greta Leenan lapset liitosta Juhon kanssa vasta 9-, 6- ja 3-vuotiaat äidin avioituessa uudelleen, joten Manulla oli tehtävää myös perheen isänä. Myöhemmin Matin lapset puhuttelivatkin  häntä Manu-vaarina.

Hermannin kummit olivat torppari Adolf Juhonpoika ja Greta Markuksentytär Siukola Ruovedeltä ja räätäli Josua Markuksenpoika Siukonen Kurusta. Greta, Josua ja Hermannin isä olivat sisaruksia. Mielenkiintoista on se, että kymmenen vuotta myöhemmin kesällä 1877 Adolfin ja Gretan tytär Edla menee naimisiin Hermannin velipuolen Matin kanssa ja hänestä tulee Kantojärven torpan emäntä. Edlahan oli myös Hermannin serkku. Matin jatkaessa Kantojärvellä Antti lähti Ruovedelle ja Amanda Tampereelle, mutta Herman asui koko ikänsä Kantojärvellä auttaen veljeään erilaisissa talon töissä. Suvussa on säilynyt Hermannin itselleen tekemä tavara-arkku sekä virsikirja ja Raamattu, joissa on Hermannin nimikirjoitus ja tärkeitä huomioita. Hermannilla oli perheessä oma roolinsa niin miesten töissä kuin naisten apuna lasten parissa. Matin lapsille on jäänyt ajatus, että Hermannilla olisi ollut jokin kehitysvamma ja tämä myös olisi ollut syynä siihen, että hän ei koskaan edes ajatellut kotoa lähteä. Rippikirjamerkinnöistä tai muista dokumenteistä en tälle ole vahvistusta löytänyt.

Hermanni  kuoli 22. toukokuuta 1903 Kantojärvellä 36 - vuotiaana kurkkumädän seurauksena ja hänet on haudattu Kurun Vanhalle hautausmaalle. Hautaristissä sukunimeksi on merkitty Kantonen, sillä puhekielessä tuolloin 1900-luvun alussa kantojärveläisiä ja Kantojärveä kutsuttiin usein Kantolaksi tai Kantoseksi, minkä johdosta osa sieltä muualle lähteneistä onkin ottanut Kantosen sukunimekseen. Kirkonkirjojen merkinnöissä Herman on Kantojärvi.

sunnuntai 17. heinäkuuta 2011

Kurun kirkko 230 - vuotta

Kurun kirkko 2011
Kävin tänään Kurun kirkossa. Olen toki käynyt siellä ennenkin; laulamassa suvivirttä koulun kevätjuhlissa, laulamassa kauneimpia joululauluja, joulukirkossa, esiintymässä tyttökuoron kanssa, hautajaisissa, häissä ja rippijuhlissa, kerännyt pisteitä rippikoulua varten ja päässyt kirkossa ripille. Muistan elävästi rippikoululaisena laulaneeni Tuli kirkkoon mies ja lapsi - laulua yhdessä muiden ripille pääsevien kanssa. Muistan kyllä myös ensikosketukseni kirkkoon aivan 1970-luvun alusta seurakunnan päiväkerhosta ja erityisesti sen kuinka lapsia kiellettiin kiipeämästä kirkon kiviaidalle, vaikka sillä juokseminen olisikin ollut lapsista hauskaa.

Tänään kirkossa oli perinnejumalanpalvelus kirkon täyttäessä 230- vuotta. Jumalanpalvelus mukaili vuosien 1886 ja 1913 kirkkokäsikirjoja, virret laulettiin vuoden 1701 virsikirjasta ja jumalanpalveluksen tekstit olivat vuoden 1776 Raamatun suomennoksesta. Kirkkoherra ja rovasti saapuivat kirkkoon hevosella, jonka kieseinä olivat kenraali Mollerin (1791 - 1867) 1800-luvulla käyttämät kiesit. Kirkkoväki oli pukeutunut perinnejumalanpalveluksen hengen mukaisesti erilaisiin vanhoihin kirkkoasuihin sekä kansallispukuihin. Jumalanpalvelus ei kuitenkaan ollut mikään erillinen näytelmä vaan se tarjosi mahdollisuuden Raamatun sanoman kuulemiseen ja hiljentymiseen kuten minä tahansa sunnuntaina. 
 
Kuru oli aluksi osa  Ruoveden emäseurakuntaa,  mutta vuonna 1666 siitä tuli Ruoveden alainen kappeliseurakunta. Hallinnollisesti Kurun seurakunta kuului vuoteen 1872 saakka Ruoveteen, mutta sillä oli kuitenkin  oma saarnahuone. Pappien kerrotaan käyneen aluksi Ruovedeltä pitämässä jumalanpalveluksia, mutta ensimmäisestä saarnahuoneesta ei ilmeisesti ole mitään kuvauksia säilynyt. Vuonna 1778 Kuruun rakennettiin uusi kirkko, joka tuhoutui salaman iskun aiheuttamassa tulipalossa 20.7.1779.

Nykyisen kirkon rakennustyöt aloitettiin 1781 ja sen suunnitteli Matti Åkerblom. Jo samana vuonna syyskuun 30.päivänä kirkko vihittiin ja nimettiin Kustaa Aadolfin kirkoksi. Kirkon alttaritaulu esittää Kristusta ristillä ja sen on maalannut ruotsalainen taidemaalari J.Z. Blackstadius vuonna 1852 Firenzessä. Taulu maksoi tuolloin 200 hopearuplaa. Kirkossa on myös öljyvärijäljennös Leonardo da Vincin taulusta Pyhä Ehtoollinen  ja sen lahjoitti kirkkoon 1800 - luvun alkupuolella Kurun puustellin omistaja ja myös tänään perinnejumalanpalveluksessa käytettyjen kiesien alkuperäinen omistaja kenraali Georg von Moller. 

Lisää Kurun kirkon ja seurakunnan historiasta voi lukea mm. Erkki Laitisen kirjoittamista Kurun historia 1867 - 1918 ja Kurun historia 1919 - 1985 sekä  Kurun kirkon 200-vuotishistoriatoimikunnan julkaisusta Kurun kirkon vaiheita 1781 -  1981.  Kurun ja Ylöjärven seurakunnat yhdistyivät vuoden 2009 alussa, joten nykyään Kurussa on kappeliseurakunta, joka on osa Ylöjärven seurakuntaa.

Jalkapuu
Perinnejumalanpalveluksen yhteydessä juotiin kirkkokahvit ja viereiseen viljamakasiiniin oli koottu vanhoja tavaroita ja halukkailla oli mahdollisuus kirkossa seurata diaesitystä entisajan kurulaisesta elämästä. Aikanaan käytössä ollut jalkapuu oli tuotu kirkon portaille. Tänään siihen ei kukaan häpeään joutunut, mutta halutessaan sitä sai kokeilla.

Tänään kirkossa istuessani ajatukseni olivat erilaisia kuin aiemmin. Toki saarnat, virret ja jumalanpalveluksen ilmapiiri ovat ennenkin koskettaneet eri ikä- ja elämänvaiheissa eri tavoin, mutta tänään sukututkimusharrastuksen ja kotiseuturakkauden ansiosta ajatukset olivat erilailla 1700-ja 1800-luvun ihmisissä ja tapahtuneissa asioissa. Tuolloin kirkon rakentamisen aikaan esivanhempiani perheineen asui Kurussa mm. Hainarilla Mäkelän torpassa, Haukkamaalla Liesmäessä, Riuttaskorven Suutarilassa sekä eri taloissa Karjulankylässä.

sunnuntai 10. heinäkuuta 2011

Lasten kohtaloista

Lukiessani ja tutkiessani sukujeni historiaa jää usein mieleeni elämään perheissä tapahtuneet asiat. Lasten sairaudet ja kuolemat puhuttavat ja saavat ajattelemaan millaista elämä tuolloin oli ja miten tapahtumista selvittiin. Aiemmin jo kirjoitin Kurun Kantojärvellä samana keväänä 1895 kuolleista Matista ja hänen tyttärestään Elsasta, joilla molemmilla kuolinsyynä oli yskä. Talossa oli varmasti tuolloin sairastettu enemmänkin ja oireet olivat tarttuneet perheenjäsenestä toiseen. Samaisen Matin täti Vilhelmiina oli piikana Kurun Karjulassa ja hänellä oli kaksi aviotonta tytärtä; Tyyne ja Selma, jotka molemmat kuolivat punataudin oireisiin vuosina 1877 ja 1890. Hygienia, ravitsemus, sen ajan terveydenhoito ja varmasti myös Vilhelmiinan sosiaalinen asema vaikuttivat siihen, että tytöt sairastuivat ja menehtyivät sairauteen.1800-luvulla lapsikuolleisuus oli yleisestikin suuri. Tuhkarokko, hinkuyskä, keuhkokuume, punatauti ja muut kulkutaudit tarttuivat helposti ja tuolloin niihin saattoi kuolla samasta perheestä useampikin lapsi.

Yksi  myös mieleen jääneistä lapsen syntymään liittyvistä tarinoista on vuodelta 1886, jolloin 30.joulukuuta syntyi Kurussa Kantojärvellä Kustaa Kantojärvelle (myöh.Kantonen) tytär Eeva, joka eli vain kolme tuntia, mutta hänet ehti kastaa Kustaan veljenpoika ja syntyneen lapsen serkku Matti Kantojärvi. Kurun kirkonkirjoissa Eevan kastemerkintänä on, että hänet hätäkastoi Matti Kantojärvi vanhempien läsnäollessa.
Eevan hätäkaste 30.12.1886

Näiden synnytysten tai sairauksien yhteydessä tapahtuneiden kuolemien lisäksi mieleeni on jäänyt elämään 10-vuotias Hilma Ruoveden Visuvedeltä. Hänen kohtalokseen koitui juuri joulun 1890 alla  tapaturma, jossa hän musertui puun alle. Oliko hän ollut leikkimässä vai auttamassa perheen töissä? Oliko hän yksin vai sisarustensa kanssa? Olisiko mitään ollut tehtävissä? Näihin emme vastausta enää saa, mutta tapahtuma on jäänyt mieleeni. Hilma Manuntytär Karra syntyi maaliskuussa 1880 Ruovedellä Visuveden Alastalon Karralla. Hänen vanhempansa olivat Manu Matinpoika ja Albertiina Juhantytär (os.Liesmäki) Karra. Perheeseen syntyi yhdeksän lasta, joista Hilma oli toiseksi nuorin. Äitini pappa Eetu oli nuorin. Lapsista aikuisikään eli Eetun lisäksi kolme sisarta; Serafiina, Matilda ja Emilia. Pojat Manu, Manni ja Matti kuolivat pieninä jo ennen Hilman syntymää ja tytär Vilhelmiina 12 -vuotiaana Hilman ollessa 8-vuotias. Muiden kuolinsyy on tuntematon, mutta Hilman kohtalona oli tämä onneton tapaturma.

Kaksosia on syntynyt sekä Kantojärven että Mäkelän suvuissa useita, mutta usein joko molemmat tai toinen lapsista on kuollut jo aivan pienenä. Esimerkiksi Jooseppi  ja Antti Kantojärvi elivät vuonna 1839 vajaan kuukauden verran ja Mäkelässä 1930 syntyneet kaksoset Eila ja Pentti elivät vain muutaman viikon. Tuon ajan raskauden seurannalla, synnytyskäytännöillä ja terveydenhoidolla kaksosten eloonjäänti on ollutkin harvinaista. Kaksosia suvuissani on tälläkin hetkellä useita, joista viimeisimmäksi minua ovat ilahduttaneet iloisilla ilmeillään ja hyväntuulisilla jutuillaan 4-vuotiaat Saara ja Eetu.

maanantai 27. kesäkuuta 2011

Edla Karoliina 1853 - 1921

Edla Karoliina Aatuntytär syntyi 10.8.1853 Ruovedellä Siikalahden kylässä Siukolan torpassa ja oli neljänneksi vanhin Aatu (Adolf) Joakimin ja Reetta Liisan kymmenestä lapsesta. Edla vihittiin Matti Juhonpoika Kantojärven kanssa Kurussa kesäkuussa 1877.
Edlan ja Matin vihkiminen Kuru 3.6.1877
Samana vuonna 1877 Edla ja Matti alkoivat isännöidä Kantojärven torppaa Kurun Petäjälammin kylässä. Edlalle ja Matille syntyi seitsemän lasta. Yksi lapsista kuoli aivan pienenä - huhtikuussa 1895 syntynyt Elsa kuoli kuukauden ikäisenä toukokuussa. Matti kuoli helmikuussa 1895, joten hän ei ehtinyt nähdä nuorinta lastaan ollenkaan. Tuolloin keväällä 1895 muista lapsista olivat  Antto 16-vuotias, Aina Vilhelmiina 14-vuotias, Hilja 12-vuotias, Olga 9-vuotias, Hulda 4-vuotias ja Lahja 3-vuotias. Vanhimmista lapsista oli talon töissä ja lastenhoidossa apua, mutta Kantojärvellä asuivat tuolloin myös Edlan anoppi Greta  Leena puolisonsa Manun  sekä poikansa Hermannin kanssa, joista varmasti oli Edlalle paljon apua. Edlan sisarista ainakin Eerika ja Eeva asuivat lähellä Muroleessa ja vanhoissa valokuvissa on kuvattuna yhdessä serkuksia, joten voi ajatella yhteistä elämää olleen niin työn kuin huvinkin merkeissä.

Edla Karoliina Kantojärvi
Matin kuolemasta kymmenen vuoden kuluttua 1905 Edla avioitui toisen kerran Juho Tobiaanpoika Korpelan kanssa. Yhteisiä lapsia heillä ei ollut. Juho kuoli yhdeksän vuotta ennen Edlaa ja Edla 1.11.1921 Kurussa. Tuolloin Kantojärvellä isännöi Edlan vanhin poika Antto puolisonsa Annan kanssa. Edlan kuollessa heidän lapsistaan nuorin Väinö oli 2-vuotias ja vanhin Hilma jo 16-vuotias, joten myös lapsenlapset ehtivät hänen hoidossaan olla ja vanhimpien tiedän Edlan hyvin muistaneenkin. Edla on haudattu Kurun Tammikankaan hautausmaalle.

sunnuntai 22. toukokuuta 2011

Mäkelän mummu ja pappa

Kuvassa Iivari ja Lyyli tyttäriensä Eevan ja Siskon kanssa.
Iivari Kallenpoika Mäkelä syntyi 1879 Kurun Hainarin Mäkelässä. Hänen vanhempansa olivat Kalle Antinpoika Mäkelä ja Anna Eveliina Matintytär os. Leppämäki. Anna oli Kallen kolmas vaimo. Kaikkiaan Kallella oli 14 lasta, joista kahdeksan Annan kanssa.

Lydia (Lyyli) Aleksandra Aalto syntyi 1891 Kurussa Riuttaskorven Suutarilassa. Hänen vanhempansa olivat Ananias Kallenpoika Aalto Kurun Riuttaskorven Taivaljärveltä ja Aleksandra Sefaniuksentytär Kurun Olkitaipaleen Rajamäestä. Ananiaksella ja Aleksandralla oli Lyylin lisäksi seitsemän muuta lasta. Lyylin sisarukset olivat Kalle, Iida, Väinö, Paavo, Tyyne, Uuno ja Vieno Anna-Liisa.

Iivari ja Lyyli Mäkelä asuivat ensin Kurun Karjulan Koskella, missä Iivarin veli Oskari oli isäntänä, mutta muuttivat sitten myöhemmin Karjulankylään Huumolle omaan taloon. Iivarilla ja Lyylillä oli viisi lasta - mummuni Eeva, Sisko, Paavo ja pienenä kuolleet kaksoset Eila ja Pentti. Eeva meni aikanaan naimisiin Antti Kantojärven kanssa ja Sisko Urho Koskisen kanssa.

Iivari kuoli 1947 ja Lyyli 1963. Iivarin ja Lyylin lisäksi myös lapsista Paavo ja kaksoset Eila ja Pentti on haudattu Kurun hautausmaalle.

keskiviikko 18. toukokuuta 2011

Kuusi sukupolvea hahmottuu kirjaksi

Olen vihdoin saanut hahmoteltua kirjan sisällöksi Kurun Kantojärvellä eläneet ja sieltä elantonsa saaneet  perheet. Lopullinen kirja vaatinee vielä sulattelua, tarkentelua, oikolukemista ja paluuta vielä useampia kertoja näiden perheiden elämään. Kuusi sukupolvea - Johan ja Juliana Hjelt, Juho ja Justiina sekä Maria Kantojärvi, Juho ja Greta Leena Kantojärvi, Matti ja Edla Kantojärvi, Antto ja Anna Kantojärvi sekä Antti ja Eeva Kantojärvi - elivät Kantojärvellä jättäen jokainen sinne oman aikansa perinnön niin metsiin, pelloille, rakennuksiin kuin tapaan elää ja nähdä maailmaa.Kuten joka puolella niin myös Kantojärvellä sodat, nälkävuodet, kulkutaudit, sairaudet, kulkuyhteydet ja monet eri piirteet yhteiskunnassa ovat vaikuttaneet siihen miten kulloinkin on eletty. Jokainen sukupolvi jättää seuraavalle jotakin, jokainen taloon ja sukuun tullut tuo mukanaan jotakin ja vaikka me tämän hetken kantojärviläiset olemme saaneet vaikutteita huomattavasti laajemmalta, niin varmasti isovanhempiemme ja vanhempiemme kautta jotakin on myös esi-isiltämme kulkeutunut mukaamme - tietämättämmekin.

1900-luvun alussa Anton jäädessä Kantojärvelle hänen veljensä Lahja lähti työn perässä Keski-Pohjanmaalle Sieviin. Siellä hän yhdessä vaimonsa Idan kanssa perusti perheen ja loi omat vahvat juurensa tälle paikalle. Tapasin viime kesänä ensimmäistä kertaa Sievin sukulaisia ja kuulin tarinoita Lahjan ja perheen elämästä. Yllättävää ja hienoa oli havaita miten paljon yhteistä Kurun ja Sievin Kantojärvillä oli, vaikka varsinkin nuorempi suku on elänyt toisiaan tapaamatta. Ensinnäkin heti Sieviin tultuani ajattelin, että ei ole ihme, että Lahja jäi sinne. Kuru ja Sievi muistuttavat silmissäni ja varmasti silloin Lahjankin silmissä kovasti toisiaan. Valokuvissa näen Idassa paljon samaa kuin veljensä Anton vaimossa Annassa. Taisivat vahvojen sisarten keskellä kasvaneet veljekset valita puolisoikseenkin vahvat ja tomerat naiset. Lahjan lasten ja lastenlasten kanssa keskustellessa huomaan samoja äänenpainoja, samoja mielenkiinnonkohteita, samoja luonteenpiirteitä, yhtäläisyyksiä ulkonäössä ja erityisenä koin sen välittömän ja lämpimän yhteenkuuluvaisuuden tunteen, vaikka muuten olimme toisillemme ventovieraita.

Juho Juhonpoika syntyi 1801 Ruoveden Tokosen Salmilla vanhempiensa Johan ja Juliana Hjeltin esikoiseksi. Hjeltien perhe muutti Kuruun Paappaselle 1811, missä saivat asuttavakseen Kantojärven torpan.  10-vuotiaalla Juholla oli tuolloin myös 1806 Ruovedellä syntynyt sisar Maria. Vuonna 1821 Kurun Kantojärvellä syntyi veli Matias, jonka elämästä olen löytänyt vain kastetiedon enkä sen jälkeen mitään muuta merkintää. Olisiko Matias voinut kuolla jo aivan pienenä, sillä äiti Julianakin oli tuolloin jo 56-vuotias ja jostain syystä merkintä on kuolemasta jäänyt pois. Matiaksen tarinaa olen yrittänyt tuloksetta selvittää. Olisi mukava tietää, onko hän ollut ensimmäinen Kantojärvellä syntynyt kantojärviläinen vai oliko ensimmäinen vasta veljensä Juhon vuonna 1830 syntynyt Juho - poika. Viimeisimmät Kantojärvellä syntyneet ovat Antin ja Eevan 1940 - 1950-luvulla syntyneet lapset. Mummulana ja vapaa-ajanviettopaikkana paikka kuitenkin on edelleen tarjonnut siteet paikan ja suvun historiaan tämänkin ajan lapsille. Mukava olisi tietää millaisen Kantojärven on nähnyt 10-vuotias Juho ja 5-vuotias Maria tullessaan Kantojärvelle 1800 - luvun alussa verrattuna siihen miten sen on nähnyt esimerkiksi omat lapseni tuossa iässä 2000-luvun alussa. Kirjan sisällön toivon avaavan sitä elämää, jota Kantojärvellä on vietetty siellä elävien sukupolvien aikana.

tiistai 5. huhtikuuta 2011

Mikko ja Mikonsaari

Mikko 80-vuotiaana v.1971
Äitini pappa Mikko Rantanen syntyi Ruovedellä Pihlajalahden Hakajärvellä Rantalan torpassa 20.9.1891. Mikon isä Antti oli huomattavasti äitiä vanhempi ja hänen kuollessaan äiti Maria jäi pienten lasten kanssa yksin. Perhe oli köyhä ja koti syrjässä, joten äidin oli mahdoton lapsia elättää yksin. Isän aikaisemmasta avioliitosta oli jo aikuisia lapsia, joten Mikon onneksi hän pääsi asumaan velipuolensa, kummisetänsä Heikin perheeseen. Elantonsa Mikko sai mm. rakennusmiehenä, nuohoojana ja sukeltajana, mutta pääasiallisin ja pitkäaikaisin ammatti oli kalastaja. Mikko kuoli muutamaa kuukautta ennen 81-vuotissyntymäpäiväänsä 28.7.1972. Vaimo Emma oli tuolloin hoidettavana Ruoveden terveyskeskuksen vuodeosastolla ja isänsä kanssa saaressa asui pojista 53-vuotias Toivo.

Mikko osti perheelleen kotipaikaksi saaren, Viitasaaren Ruoveden Muroleessa Näsijärvellä. Hän maksoi saaresta tuolloin 1000 mk. Mikko asui saaressa vaimonsa Emman ja kuuden lapsensa kanssa yli 50 vuotta. Tuona aikana saarta alettiin alueella kutsumaan Mikonsaareksi. Mikko rakensi saarelle oman kodin, jossa oli alakerrassa kolme huonetta ja yläkerrassa pienet kamarit. Takankin hän rakensi itse, samoin saunan. Lasten lähdettyä maailmalle saaressa vietti kesiään lastenlapset.

Mikon kuoleman jälkeen Toivo asui saaressa, mutta hänen hukuttua jäihin keväällä 1980 saari myytiin ulkopuolisille. Itse muistan lapsena käyneeni mummuni ja äitini kanssa saaressa Emma-mummua ja Mikko-pappaa katsomassa. Muistan Toivon hakeneen meidät veneellä vastapäiseltä rannalta ja muistan miten venelaiturilta nousimme saareen. Mikko ja Emma olivat meitä talon ovella vastassa. Minä ja sisareni emme kauaa hämärässä tuvassa viihtyneet kivien ja kallioiden houkutellessa leikkimään. Aallokko löi rantakiville, mutta silti lapsen uteliaisuus sai niillä pomppimaan. Äitini ja serkkunsa Raija muistavat hyvin nuo samat leikit rantakivillä ja kallioilla sekä kalareissut, joita papan kanssa sai tehdä. Ja miten ihana paikka tuo vaaroista huolimatta olikin lapsen kesäänsä viettää. Saari oli Mikon unelma ja sen hän sai pitää elämänsä loppuun saakka. Ankaran lapsuuden ja nuoruuden jälkeen hän teki pysyvän kodin lapsilleen ja jätti lapsenlapsilleen lämpimän muiston ihanasta saarimummulasta yhdessä Emmansa kanssa. Tänä päivänä saarta voi ihailla Tarjanteen kannelta laivan matkatessa Tampere-Ruovesi-Virrat - reittiä. Mikonsaari on nykyisin Näsijärven purjehdusseuran ylläpitämä retkeilytukikohta.

maanantai 4. huhtikuuta 2011

Markus Hjelt ja oluttynnyri

Markus Hjeltistä on säilynyt jälkipolville muistona ilmeisesti oluttynnyrinä toiminut pieni tynnyri, jonka päältä on luettavissa M. Hjelt. Tynnyrin on talteenottanut aikanaan Markuksen veljen Johanin pojanpojantytär Saimi Kantojärvi.
Markus Johaninpoika Hjelt syntyi 6.4.1843 Kurun Petäjälamminkylässä Kantojärvellä. Hän oli viides lapsi torpparivanhempiensa Johanin ja Marian kymmenlapsisessa perheessä. Vanhemmista sisaruksista Markuksen syntyessä olivat elossa vain isoveljet Johan ja Herman. Markuksen jälkeen syntyneistä lapsista aikuisikään selviytyivät Vilhelmiina ja Gustav. Markus näyttää olleen viimeinen, joka kirkonkirjojen mukaan on käyttänyt isoisänsä sotilasnimenä ollutta Hjelt sukunimeä. Markus lähti kotoaan Kantojärveltä ensin rengiksi Vaakaniemeen Ylä-Toikolle, missä myös veli Herman oli renkinä. Muutaman vuoden kuluttua Markus palasi takaisin kotikyläänsä Petäjälammille Lähdekorvelle, missä hän oli ensin renkinä ja sitten itsellisenä torpparina. Markus kuoli keuhkotautiin 40-vuotiaana joulukuussa 1883 Kurun Petäjälammin Lähdekorvessa. Hänet on kotoa lähdettyä merkitty rippikirjoihin vähämieliseksi, millä saattaa olla vaikutusta siihen, että Markus eli perheettömänä.

tiistai 22. maaliskuuta 2011

Päiväkirjan kertomaa 1955

Isäni kummitäti, pappani serkku Aune Kärkäs (1908 - 1986) kirjoitti päiväkirjaa nuoruudestaan aina kuolemaansa saakka. Meitä kumpaakin kiinnosti kirjat ja kirjoittaminen, joten usein sain häneltä muiden kirjojen ohella myös näitä vanhoja päiväkirjoja, joissa viitattiin tiettyihin asioihin niin perheessä kuin yhteiskunnassa. Lukioaikanani hän lähetti minulle lehtileikkeitä eri lehdistä liittyen maailmantapahtumiin tai politiikkaan. En tiedä osasinko arvostaa sitä tuolloin nuorena niin kuin nyt arvostan, mutta onneksi olen näitä saamiani kirjoituksia säästänyt. Mielenkiintoista on lukea hänen päiväkirjamerkinnöistään myös miten jo isäni lapsena sai näitä lehtiä lahjaksi ja tuliaisiksi. Lämmöllä luen myös seuraavaa erään päiväkirjan kesämuistoa Kantojärveltä isäni lapsuuden ajalta kesältä 1955.
"Heinäkuun aamuja äidin syntymäkodissa ei voita mikään. Ihana herätä linnunlauluun. Kauempaa pihalta kuuluu kyllä jo poikien äänet. Aino-tyttö paimentaa nuorimmaista. Kyllä voikin viidestä lapsesta ääntä lähteä. Äitikin on jo noussut ylös. Olimme eilen Saimin, Salmen ja Hillin kanssa Hopeavuorella, taisi ottaa äidin voimille. En malta nousta vielä ylös. Äiti tuli tänne jo aiemmin. Minä olin ensin Aina-tädin luona Ylöjärvellä ja tulin vasta sitten. Antti oli poikien ja Wekkulin kanssa tiehaarassa vastassa. Koira ja hevonen ovat Antille rakkaita, ei taitaisi serkku viihtyä Helsingissä meidän luona. Kaukolla on kesällä syntymäpäivä ja äidin kanssa  olemme kummeja. Toimme tuliaisina kaupungista hedelmiä ja lehtiä. Tallella oli vielä talvellakin lähettämämme lehdet. Väinö ja Toivo tulevat Tampereelta jonakin päivänä. Täällä näkee serkkuja. Työtä on täällä kovasti eikä ole sellaisia lomia kun äidillä ja minulla toimistosta. Hilli on luvannut viedä pojat tänään kalaan kunhan ovat ensin tehneet askareensa. Saa Eeva tehdä rauhassa töitä navetalla ja huushollissa. Menen mukaan. Lahtisellakin pojat kalastivat. Onneksi on järviä lähellä, toisin kuin Lahja-enon luona Sievissä. Tunnen kyllä itseni hiukan laiskaksi täällä, mutta miten nautinkaan tästä luonnosta. Sairastelujeni jälkeen olen nauttinut luonnosta vielä enempi kuin ennen. Keuhkojen parannuttua nautin jokaisesta raittiista hengen vedosta täällä. Kengätkin heitin aitan nurkkaan, miten ihana on tuntea ruoho paljaissa jaloissa kulkiessa näitä polkuja. Talvella lausuntaillassa mietin juuri tätä luontoa ja raitista ilmaa, jossa voi niin helposti hengittää. Arvosteluissa sanottiinkin kerran, että osasin eläytyä runon luontoaiheeseen syvällisesti. Täältä sen tunteen olen sisääni hengittänyt. Äiti tuli sisään valtavan päivänkakkarakimpun kanssa. Pojat kuulemma kaivavat jo matoja navetan takana. Toivottavasti saadaan saalista ja huomenna kalasoppaa."
Esko ja Kauko Hilli-tädin kanssa kalassa Lehmusjärvellä 1955

torstai 17. maaliskuuta 2011

Sotilaat Sarf, Löf ja Hjelt

Ruotsin vallan aikana alettiin sotilaille antaa kirjaamisen yhteydessä lisänimiä, joita nyt kutsutaan sotilasnimiksi. Aatelisilla ja porvaristolla saattoi tulla käyttöön oma sukunimi, mutta talonpojilla ja torppareilla ei yleensä sukunimeä ollut ja vaikka olisi ollutkin niin armeijaan värväytyessään he usein saivat lyhyen ruotsalaisperäisen nimen. Nimi saatettiin määrätä ulkonäön, luonteen, asuinpaikan, varusteen tai jonkun piirteen kautta, mutta myös luontoon liittyvät nimet olivat käytössä. Nimi saattoi periytyä myös sen mukaan mikä oli ollut toisella samasta talosta tulleella sotilaalla nimenä -  olivat he sukua toisilleen tai ei. Joskus sukunimi säilyi sukupolvelta toiselle jääden pysyväksi sukunimeksi, mutta usein se vaihtui myöhemmin sen mukaan missä sotilas asui tai missä perhe oli. Omien esivanhempieni joukosta löytyy sotilasniminä mm. Sarf, Löf, Jämroth, Frifeldt ja Hjelt.

Johan Sarf (1754 - 1833) asettui Suomen sodan aikaan Ruoveden Muroleen Sarvanaan. Rippikirjoissa Johanin perhe kulkee nimellä Sarf muutaman sukupolven ajan. Johan ja Maria saavat kaksi tytärtä, joista toinen tytär Leena käyttää perheensä kanssa nimeä Sarf. Leenan puoliso Matts on myös merkitty sotilaaksi Sarf nimisenä ja vävy mainitaan kuolin- ja hautaustiedoissakin tähän sukunimeen viittaavalla nimellä. Johan Sarfin jälkeläiset ovat vaihtaneet asuinpaikkaa usein eikä varsinaista sukunimeä ole ollut pysyvästi käytössä ennen kuin 1900-luvun alussa äitini pappa Mikko Rantanen otti käyttöönsä Rantanen nimen.

Matts Löf (1781 - 1859) puolestaan oli Löf jo kolmannessa polvessa. Hän syntyi Ruoveden Visuvedellä, minne hänen isoisänsä sotilas Erich Löf oli 1700-luvun alussa asettunut perheensä kanssa asumaan. Löfin jälkeläiset ovat asuneet Ruoveden Visuvedellä tuolta 1700-luvun alusta ja 1800-luvun alussa perheen nimenä on ollut paikan mukaan Karra. Tällä hetkellä samalla paikalla asuu Matts Löfin jälkeläiset Tammisina. Viisikymmentä vuotta Suomen sodan päättymisen jälkeen 1858 Suomessa aloitettiin avustus elossa oleville Suomen sodan veteraaneille ja heidän joukkossaan on mainittu myös esi-isäni Matts Löf, joka ehti ennen kuolemaansa saada tätä avustusta kaksi kertaa yhteensä 6 ruplaa.

Johan Hjelt (1771 - 1843) oli sotilas kolmannessa polvessa. Hänen isänsä oli sotilas Gabriel Frifeldt (1746 - 1776) ja isoisänsä sotilas Joseph Jämroth (1707 - 1791). Johan Hjelt asettui paikoilleen Suomen sodan jälkeen Kuruun Paappasen talon alueelle Kantojärven torppaan. Johan Hjeltin poika käytti jo nimeä Kantojärvi, joka on suvussa sukunimenä tänäkin päivänä. Markus, yksi Johan Hjeltin pojan pojista, tosin otti Hjelt nimen käyttöönsä lähtiessään kotoaan rengiksi lähialueen taloihin. 

Näiden nimien alkuperästä ei ole tietoa, mutta Löf on ainoa nimi, joka on ollut useammalla perheen jäsenellä käytössä useamman sukupolven ajan. Hjelt on ollut käytössä ainoastaan Johanilla ja hänen perheellään ja voisi juontaa isän nimestä Frifeldt. Johanin muut sisarukset eivät ole sitä käyttäneet. Sarf nimi on joissakin Ruoveden rippikirjoissa 1800-luvun puolella käännetty jälkeläisillä nimeksi Sarvi.  Esi-isieni sotilasnimien alkuperän arvailujen ohella olisi mielenkiintoista tietää mistä nimensä ovat saaneet ne paikat, joista nykyisiä suvun sukunimiä on otettu käyttöön. Lapsena minulle kerrottiin, että Kantojärvi on saanut nimensä järvestä, jonka pohjassa on kantoja, mutta myöhemmin olen sen todennut olevan vain mutaa ja liejua. Karra tarkoittaa myös pelto-ohdaketta, mutta liittyykö se paikan tai perheen sukunimen syntyyn jää vain arvailujen ja mielikuvituksen varaan.

torstai 10. maaliskuuta 2011

Olga ja Matti

Olga ja Matti 1907
Olga Maria Kärkäs os. Kantojärvi  (1886 - 1976) lähti kotoaan Kurun Kantojärveltä 14-vuotiaana piikomaan Tampereelle. Vieraiden perheiden lisäksi hän oli siellä myös tätinsä Amanda Ahlstedtin luona. Amanda olisi leskeksi jäätyään toivonut Olgaa jäämää luokseen asumaan, mutta tuolloin 1900-luvun alussa nuori Olga halusi muuta. Hän oli tavannut teatterialalla toimivan Matin ja tahtoi tämän luokse Helsinkiin. Tädin ja muun suvun houkuttelusta huolimatta voimakastahtoinen nuori nainen halusi rakkautensa perässä maailmalle. Niinpä Olga muutti Tampereelta Helsinkiin 1904 18-vuotiaana. Olga ja Matti Kärkäs vihittiin heinäkuussa 1907 ja seuraavana kesänä heille syntyi tytär Aune.

Aune 1908 ennen Amerikkaan lähtöä
Tuolloin 1900-luvun alussa monia suomalaisia kiinnosti Amerikan tarjoamat mahdollisuudet ja myös Matille tarjoutui mahdollisuus lähteä työn perässä New Yorkiin. Matin laiva lähti Helsingistä keväällä 1909. Olga ja 1-vuotias Aune-tyttö lähtivät isä-Matin perässä heinäkuussa. Olga itse oli tuolloin 22-vuotias. Laivamatka Helsingistä alkoi 7.7.1909. Liverpoolissa äiti ja tytär vaihtoivat laivaa matkaten kohti New Yorkia ollen siellä perillä 25.7.1909. Voi vain kuvitella millaista on ollut viettää 18 päivää laivassa pienen lapsen kanssa kesän kuumimpaan aikaan. Markustajakortissa äidin ja tyttären matkan kohteena näkyy Brooklyn New York/Matti Kärkäs.

Kärkkään perhe vietti yhteistä aikaa New Yorkissa vuoden verran, mutta sitten Olgalle iski koti-ikävä. Matti oli paljon poissa perheen luota ja Olga ikävöi perhettään. Niinpä seuraavana vuonna 1910 Olga matkasi raskaan laivamatkan tyttärensä kanssa takaisin kotisuomeen. Alussa oli ollut ajatus, että myös Matti tulee perässä, mutta välimatka ja elämä kuljetti pariskunnan erilleen eikä Matti koskaan palannut Suomeen takaisin. Uutta perhettä kumpikaan ei kuitenkaan enää perustanut. Matti jatkoi elämäänsä New Yorkissa ja Olga Aunen kanssa Helsingissä. Yhteys jatkui jonkin aikaa kirjein ja valokuvin, mutta vähitellen myös ne jäivät. 
Aunen säilyttämissä muistoissa on isän New Yorkista lähettämä kortti vuodelta 1912.

tiistai 8. maaliskuuta 2011

Naistenpäivänä naisista

Naistenpäivänä pitää kirjoittaa naisista. Vaikka naisten asema ja oikeudet ovat eri aikakausina ja eri kulttuureissa olleet nykypäivään verrattuna hyvinkin erilaisia, niin silti naisilla on aina ollut vahva merkitys perheiden ja sukujen historiassa. Omista sukujuuristani löytyy hyvinkin erilaisia naisia kohtaloineen.

Wilhelmiina Johanintytär (1847 - 1895) syntyi Kurussa Petäjälamminkylässä Kantojärvellä kymmenlapsiseen perheeseen. Sisaruksista monta oli kuollut jo pienenä.Vanhin veli Johan jäi Kantojärvelle torppariksi ja muut veljet lähtivät rengeiksi lähitaloihin. Wilhelmiina oli sisarussarjan ainoa elossa oleva tyttö. Justiina sisar kuoli vauvana.Vartuttuaan Wilhelmiina lähti piiaksi Kurun Karjulan kylään. Suurimman osan elämästään hän asui piikana Vähä-Karjun talossa ja oli siellä myös kuollessaan 48-vuotiaana halvaukseen. Wilhelmiina sai kaksi aviotonta lasta. Molemmat tyttäret Selma Miinantytär (1873-1877) ja Tyyne Maria Miinantytär ( 1886 - 1890) kuolivat varhain punataudin seurauksena.

Amanda Ahlstedt os.Kantojärvi
Wilhelmiinan veljentytär Amanda Johanintytär (1862 - 1936) lähti myös Kantojärveltä. Hän muutti Tampereelle 1886 ja tapasi siellä miehensä kauppias Alexander Ahlstedtin. Kauppiaan vaimona Tampereen keskustassa asuvana Amandan elämä oli hyvin erilaista kuin tätinsä Wilhelmiinan elämä Kurussa. Amandan tytär Elsa Maria (1890 - 1893) kuoli vain kolme vuotiaana ja puoliso yli kaksikymmentä vuotta Amandaa aikaisemmin. Amanda eli suuressa vauraassa talossaan yksin nuo parikymmentä vuotta. Veljien lapset kävivät häntä katsomassa, mutta kovin vieraanvaraiseksi häntä ei suvun tarinoissa luonnehdita. Johtuiko tämä luonteesta, katkeruudesta, yksinäisyydestä vai mistä, sitä voimme vain arvailla. Sekä veljientyttäriä että -poikia Amanda on pyytänyt luokseen asumaan, mutta kaikki heistä ovat halunneet kulkea omia teitään ja heidän vierailunsa tädin luona ovat jääneet lyhyksi. Amandalle  tärkeää oli kuitenkin hyväntekeväisyystyö ja hän oli mukana Tampereen kaupunkilähetyksen työssä, jossa alussa nähtiin tärkeänä naisten ja lasten auttaminen. Amandakin oli mukana keräämässä varoja Tampereella pellavatehtaan naisille ja heidän lapsilleen. Myöhemminhän Amanda myös teki testamentin Tampereen kaupunkilähetykselle.

Serafiina Tamminen os. Karra
Pappani Kallen täti Serafiina Manuntytär Tamminen os. Karra (1866 - 1941) syntyi Manu ja Albertiina Karran yhdeksän lapsiseen perheeseen Ruoveden Visuvedellä ja asui tällä synnyinpaikallaan koko elämänsä. Hänellä oli yhdeksän lasta ja puoliso Eetu jakoi postia. Puolison työpäivät olivat pitkiä, joten Serafiina hoiti kotia ja lapsia huolehtien myös miehestään. Talvipimeällä Serafiina kävi sytyttämässä lyhdyn Näsijärven rantaan, jotta Eetu näki palata töistä kotiin Karranlahteen.

Maria Liisa Reetantytär syntyi 1857 Ruoveden Muroleessa. Hänen äitinsä Reeta Leena oli jo nuoresta psyykkisesti sairas ja asui isänsä Matin kanssa. Marian isästä ei ole tietoa ja jo vauvana varmastikin äidin sairauden sekä köyhyyden vuoksi Maria varttui muualla. Vartuttuaan Maria kiersi eri taloissa Ruovedellä ja Virroilla piikomassa. Maria sai nuorena kaksi aviotonta lasta Salun ja Svanten, joista Salu kuoli pienenä. Eloon jäänen poikansa kanssa Maria asui Ruoveden Kalliojärvellä, mistä hän meni itseään yli 30 vuotta vanhemman miehen kanssa naimisiin saaden vielä kaksi poikaa Mikon ja Santerin. Puolison kuoltua ja lasten vartuttua Maria muutti 1906 Ikaalisiiin mentyän uudelleen naimisiin. Marian poika Mikko Rantanen oli isoisoisäni. Iloinen työteliäs mies, joka aikanaan taloissa kuljettuaan ja sodat sodittuaan osti tuhannella markalla saaren itselleen, Emmalleen ja kuudelle lapselleen. Maria Liisa Reetantyttären tarina odottaa vielä tutkimuksissani valmistumista, mutta hänen elämäänsä ajatellessa olisi hienoa sanoa hänelle nyt hyvää naistenpäivää ja hienosti selvisit.